– Ollaanko me tutut?– Taijetaan olla sukua. Matilla oli kaihtimien asentaminen kerrostaloon ja oven aukaisi pieni mummo. Viidenkymmenen vuoden tauon jälkeen Matti tapasi oman äitinsä, kesken arkisen työpäivän. Poika otti äitinsä kainaloon ja äiti keitti ensi kerran pojalleen kahvit. Elämä oli mennyt niin. Ehdimme käydä kylässä ja olla yhteydessä reilun vuoden ajan. Juuri kun kaikki …
Oletko joskus kieltänyt surua tulemasta luoksesi? Koska ei sille ole tilaa, ei aikaa, ei voimavaroja. Ja pakenet nauruun, keveyteen tai vain ”kyllä minä pärjään ja jaksan” – koska on pakko. Ilo on valoisampaa, tarttuu kädestä ja juoksee metsän polkuja loikka-askelin. Lopulta edessä on suo ja rämpöaskelet. Et voi paeta enää.Suru laittaa kohdattavaksi aiemmatkin surut, vaikka …
– Äiti haluaa nähdä lapsensa. Vauvan voi tuoda hänen luokseen. Sairaalan yö kaksi kevättä sitten. Heräsin nukutuksesta ja kaikki oli aluksi sumeaa. En ollut varma, olinko yhä unessa. Ihmisten äänet kuuluivat kaukaa. – Näenkö mie unta, vai ootteko te oikioita ihimisiä?– Ollaan me oikeita ihmisiä, kuului hoitajan ystävällinen naurahdus. Suljin silmäni ja ajattelin kiitollisena, että …
Hyvä hiljaisuus ei satuta. Hiljaisuus ihmisten välillä silloin, kun pitäisi olla sanoja, satuttaa. – Hiljaisuuskin voi olla väkivaltaa, isä sanoi ja minä juoksin ulos, pois, tietä pitkin, naapurin talliin, jossa oli lämminverihevonen Yankee Mini. Nojasin sen kylkeen. En tahallaan ollut hiljaa. Ei minulla ollut uhmaa. Eikä sanoja sille, mitä tunsin. Isän ja minun välille laskeutui …
”Jokainen päivä piirtää meistä muistokirjoitusta.” Tämä on sinulle, jonka elämään on astunut suru. Kerran tai monesti. Äskettäin tai jo kauan sitten. Tuo ensimmäinen lause on kummisetäni runosta.Annetaan hyvyyden ja lempeyden, niiden mitkä meissä kaikissa ovat, kulkea vahvasti ja näkyvästi mukanamme tänäänkin. Elämämme muistokirjoitukseen jäävät silloin valoisat sanat. Kun on suru, ei jaksa kovia sanoja. Tämän …
”Joskus ei uskalla tuntea, kun pelkää särkymistä.Nyt on joskus.” Näin kirjoitin surussa. Peilaan surua ja pääsiäistä. Toiselle pääsiäinen on vain lomaa, se saa olla niin. Minulle se on kristillinen juhla ja myös kohtaamista, lasten iloa, hiljaisuutta, muistoja. Pääsiäistä ennen ovat pitkät päivät. Kiirastorstai, pitkäperjantai, se kun kaikki hylkäsivät. Kun isäni kuoli, oli pitkäperjantai. Pääsiäinen on surusta pääsemistä, …
Etäisillä teillä kuljetaan askelia, joita en tunne. Kumina metsien ja virtojen takaa ei kantaudu tänne. Silti tuntemattomat askelet ovat minussakin. Vaikka suljen silmät, korvat, median, mielen, kaukainen kumina kuuluu hiljaisesti. Valo lisääntyy, kevät lähestyy. Hämärän rajalla ihminen kysyy kärsimyksen määrää maailmassa ja itsessään. Vaikenee, ettei vastaus olisi liian raskas kuulla. Minäkin tartun tarinaan, joka kantaa, ei …
Polku vie suolle, jolle olen joskus huutanut suruani. Huusin sillain, ettei kuulunut ääntä. Lunta vasten. Äänettömästi lumeen. Silloin hangella oli ohut, jäinen kuori. Kun painoin siihen kasvoni, hangen jäinen pinta meni rikki. Nyt mie kävelen hiljoksiin samaa polkua. Uusi vuosi alkoi ja olen vähän utelias ja epävarma. Mitä uutta on edessä, mikä on ennallaan? Millaiset …