”Joskus ei uskalla tuntea, kun pelkää särkymistä.

Nyt on joskus.” 

 

Näin kirjoitin surussa. Peilaan surua ja pääsiäistä. Toiselle pääsiäinen on vain lomaa, se saa olla niin. Minulle se on kristillinen juhla ja myös kohtaamista, lasten iloa, hiljaisuutta, muistoja. 

 

Pääsiäistä ennen ovat pitkät päivät. Kiirastorstai, pitkäperjantai, se kun kaikki hylkäsivät. Kun isäni kuoli, oli pitkäperjantai. Pääsiäinen on surusta pääsemistä, se on vapautumista taakasta. 

 

Kun suru tulee, se asettelee kohdattavaksi aiemmatkin surut, vaikka ne on mielestään jo kulkenut. Edessä rämpösuo. 

 

Kun kuljin jälleen surussa, kirjoitin:

Niitäkin hetkiä on, että uskottelee, entä jos jää-hyvästi-päivää ei olisi, jos itkuvaatteet voisi riisua. 

Että jos suru lopettaisi opettamasta, mitä on tuska. Enkö ole sen jo oppinut. 

 

Valot sammuvat ja suru kertoo kuiskaten, mitä on hiljaisuus, mitä on olla yksin. 

 

Ehkä yksinäisintä elämässä on luulla itsensä hylätyksi ja hylätä itse itsensä. Silloin kietoo tyhjän viitakseen. 

 

Hän lähti pois. Edessä on tuleva, takana mennyt. Hän on mennyt. 

 

Pysäytä. En kestä tätä. Takaisin, sie rakasihminen siellä, takaisin. Ikävä kautta aikojen! Ei hän tule. Et tule. Käännyn vielä kerran katsomaan. Ei siellä ole mitään. Tyhjä katu, hautakivien puhumaton rivi. 

 

Yhteistä tässä hetkessä kanssasi ovat aika, paikka ja ikävä. 

 

Näen sinut, vaikka sinua ei enää ole. Vilkutat, käden liike piirtyy verkkokalvolle. Sitä en erota, hymyiletkö, ehkäpä hymyilet rohkaisten. 

 

Tiedän, että valoisat hetket tulevat vielä. Ne tulevat. Vaikka siipi viistää maata. Ei ole sanoja, suru on. 

 

Elämästä ei koskaan tiedä, siihen pitää suostua. 

 

Haluan keskittyä valoon juuri nyt, kun joka solu tuntee surua. Haluan uskoa rakkauteen juuri nyt, kun minussa itkee. Olen itkenyt tarpeeksi. Jos katoan omaan sumuuni, eksyn maisemaan, joka on sisälläni. Eksyn elämästä, metsäkään ei ole enää tuttu. 

 

Kun oman tyhjyyden edessä kutistuu pieneksi ja ymmärtämättömäksi, ei jää jäljelle muuta kuin luottaa rakkauteen. Luottaa. Se ei ole helppoa, mutta se on vapauttavaa. 

 

Vanha kuusi tässä ja mie. Kuuntelen linnun ja kuuntelen lapsen, keijun, joka siristää silmiään. Elän tässä ja rakastan. 

 

Aikaa kuluu. Suru on pois ja aina vähän minussa. Tulee uusi kesä taas ja taas. Kostea tuuli peittelee yötunturin, kietoo minutkin sumuharsolla. 

 

Istutaan nuotiolla. Ystävää ja minua alkaa naurattaa. Ei mikään ja me nauramme vedet silmissä. Katson pois päin ja nauran. Tiedän, että jos en naura, mie itkisin niin että. Joskus on parempi nauraa. Vedet silmissä. 

 

Ja sitten. Valo herättää aamuun. Sitä on pääsiäinenkin, sen riemu.