Hyvä hiljaisuus ei satuta.

Hiljaisuus ihmisten välillä silloin, kun pitäisi olla sanoja, satuttaa.

– Hiljaisuuskin voi olla väkivaltaa, isä sanoi ja minä juoksin ulos, pois, tietä pitkin, naapurin talliin, jossa oli lämminverihevonen Yankee Mini. Nojasin sen kylkeen.

En tahallaan ollut hiljaa. Ei minulla ollut uhmaa. Eikä sanoja sille, mitä tunsin. Isän ja minun välille laskeutui pitkä hiljaisuus sen jälkeen, kun kerroin, että kuljen omaa polkuani. Että ei minusta tule juoksijaa, ei lasta, jolle nostetaan maljoja.

Menimme hukkaan toisiltamme. Sanat menivät.

Sekin voi satuttaa, kun tietää, että on toiselle rakas, mutta ei oikein tiedä enää, miten ottaa vastaan rakkautta. Sitten juuri kun opimme sen taas, toinen kuolee. Kesken tunturivaelluksensa.

Mutta rakkaus oli. On.

Aloin kirjoittaa. Kirjoitin isälle kirjeitä. Kerroin kaiken, mitä jäi sanomatta. Sitten aloin kirjoittaa Unilinnusta, joka syntyi ja lähti lentoon tunturin rinteestä. Unilinnun tarinat kertovat unia.

Etsin valoisia tarinoita. Ja kirjoitin myös surua pois. Lupasin isälle, kuiskasin sen johonkin tuuleen, että löydän tuntureilta sanat, löytäisin ne sanat vielä.

On ollut ikävä kaikkea sitä hyvää, mitä hänessä oli.

Aika kaiversi syvälle minuun sanat ”Kerro se, että välität.”
Yritän muistaa sen päivien soljunnassa ihmisteni keskellä.

Kerro toiselle se hyvä, mitä ajattelet. Kerro, miten tärkeä hän on.
Siksikin, että et joudu itkemään sitä, että sanoit niin vähän.

Sano silloin se hyvä, kun toinen vielä on. Yhä siitä saa muistuttaa. 

Ei rakkaus ole vain sanoissa, sen voi lukea siitä, mitä toinen tekee, miten katsoo tai hymyilee.

Isä kulki metsissä ja tuntureilla, hän viehättyi siihen vapauteen ja luonnon puheeseen. Ja erityisesti luonnon elävään hiljaisuuteen. Ymmärrän häntä.

Olen löytänyt joitain sanoja. Kirjoitan uusia tarinoita Ylelle. Vaikka tarinat ovat lapsille, sanojen valo on tarkoitettu kaikille.

Kirjoitan, miten auringon säteet kuljettavat usvaa pois ja aamuun syttyvät värit. Tai miten lintu laulaa surulliselle, että kevät koittaa vielä.

Kirjoitan tarinoita tuntureilta. Kirjoitan sanoihin välittämistä, lämpöä ja rauhaa.

Tänään on 20 vuotta siitä, kun joku muu kuin isä irrotti isältä sukset jalasta. Kovan tuulen puhaltaessa poromiehet nostivat hänet kelkan kyytiin. Vaeltajan matka oli päättynyt.

Ehkä mie löysin ne sanat, mitä lupasin isälle. Ainakin sen tunteen.

Kun luet tai kuulet missä tahansa jotain kaunista ja valoisaa, ethän hylkää pois ajatellen, että miten naiivia, ei elämästä mitään tiedä.

Emme näe toistemme matkaa, emme sitä, miten niihin sanoihin on kuljettu.

”Tunturit laulavat lapsille aina kauneimmin…”

#soljutelma #tarinoitalevollisuudesta
#sanojentakana