Oletko joskus kieltänyt surua tulemasta luoksesi? Koska ei sille ole tilaa, ei aikaa, ei voimavaroja. Ja pakenet nauruun, keveyteen tai vain ”kyllä minä pärjään ja jaksan” – koska on pakko.

Ilo on valoisampaa, tarttuu kädestä ja juoksee metsän polkuja loikka-askelin.

Lopulta edessä on suo ja rämpöaskelet. Et voi paeta enää.
Suru laittaa kohdattavaksi aiemmatkin surut, vaikka olet mielestäsi ne jo kulkenut. 

Ehkä on hetkiä, jolloin uskottelee, ettei jää-hyvästi-päivää ollutkaan. Ei itkuliinoja kasvoilla, sinun tai hänen. Jos kantta ei olisi suljettu, kaikki olisi ennallaan. Uskottelee siksi, että kestäisi.

Joskus luulee tietävänsä paremmin ja sanoo surulle
– Lopeta opettamasta, mitä on tuska. Enkö ole sen jo oppinut.

Mutta oletkin hetkessä, jota olet paennut. Hämärä tihenee. Suru kertoo kuiskaten,
mitä on hiljaisuus, mitä on olla yksin.

Edessä on tuleva, takana mennyt.
Hän on mennyt.
– Takaisin, sinä rakas ihminen siellä, takaisin. Ei hän tule.

Käännyt vielä kerran katsomaan hiljaisen puutarhan hiekkapolulla. Ei siellä ole mitään. Tyhjä polku, kukkia, joita joku, olitko se sinä, on tuonut. Kivien puhumaton rivi, kullalla kirjoitetut päivämäärät. Linnut.

Yhteistä tässä hetkessä hänen kanssaan
aika, paikka ja ikävä. Tai vain ikävä.
Eksyt maisemaan, joka on sisälläsi. Metsän sammaleiden kevätitku on loppunut. Se jatkuu sinussa.

Kun hellität, kun lopetat juoksemasta tai pakenemasta levolliseen hetkeen, jota et tavoita kuormasi takia, sinulle avautuu se, mitä sallimisessa tapahtuu:

Vapaudut kannateltavaksi. Uskallat olla heikko ja lempeyttä tarvitseva.

Yksittäisestä metsätähdestä kasvaa sammalpeittoon tähtien puro. Metsä on tuttu taas, kivi, mutka ja huokaileva kuusenoksa kerrallaan.

Näet hänet jälleen muistoissa. Kuin unessa, mutta näet, kun et sulje surua pois. Ehkä hän hymyilee ja ikävän aalto lyö ylitse, mutta sinä kestät sen. Se on elämää, se on metsää ja se on sitä, että on rakastanut.

Olet tutun puun luona, vesi virtaa ja sen pinnalla ilta-auringon valo. Vaikka et olisi uskonut, valoisat hetket tulevat. Ne tulivat. Ja voit aavistaa, mitä hän sanoisi sinulle

– Saat olla siinä, missä olet ja toivon, että sinun on hyvä.

Luulit, että maisema ei kosketa, ei ole tuttu. Olitkin eksynyt maisemaan sisälläsi.
Kun ei pelkää elämää, se on tuttu taas. Ja sinä olet tuttu sinulle, olet kotona.