– Jari soittaa täältä Tappurista. On surullista kerrottavaa. Sinun isä, hyvä ystäväni, Olavi on kuollut. Yritimme elvyttää…

Kuuntelin sanoja. Ymmärsin ja en ymmärtänyt. 

Oli pitkäperjantai 21 vuotta sitten. Isä oli hiihtämässä ystäviensä kanssa tunturissa. Hänen matkansa päättyi 58-vuotiaana äkillisesti kesken hiihdon Tappurin kämpän läheisyyteen. Lapista tuli kotiin rinkka ilman kantajaa. 

Isä kävi joka kesä, pääsiäisen aikaan ja myös syksyisin tunturissa. Hän toi sieltä tuliaisenaan kuvia, tarinoita ja rakkauden Lapin luontoon. Tuntureilla hänen mielensä lepäsi, sinne hän kaipasi ja sinne hänen vaelluksensa päättyi. Osittain isän perintönä minulla on kestokaipuu tuntureille ja rakkaus pohjoiseen luontoon.  

Luonto näkyy usein kirjoittamisessani. Jokin aika sitten kansalaisopiston kuoron, Yläkemijoen Laululasten, vetäjä kysyi voinko kirjoittaa kuorolle laulun. Lupasin Hilleville, vaikka ujostutti. Syntyi tarinallinen Onnenpolku tunturilla -laulu.

Olin mukana, kun aikuisten ja lasten kuorot harjoittelivat laulua Yläkemijoki soi -tapahtumaan. Se on jo perinteeksi muodostunut tilaisuus, jossa kerätään varoja Yhteisvastuulle. 

Kun kuorot aloittivat laulun, tunturin hiljaisuus ja kauneus tulivat luokseni uudella tavalla. He lauloivat lapsesta nukkumassa valoisalla tunturilla. Näin sen ja surullisen yksinäisen, harmaat kivet ja linnun. Ja sen, miten kevät koittaa ja ilon värit piirtyvät taas elämään. 

Tai olinhan nähnyt ne jo kirjoittaessani, mutta nyt tunsin ne. 

Tuli mieleen isä ja Tappuri. Muistin myös edesmenneen ystäväni, jonka muistolle kukat aukeavat kesätunturissa. Siinä he olivat. Ja sumuinen rinne sekä aihkimännyn lohduttava suoja. Herkistyin. Sekin kosketti ja tuntui lahjalta, että toiset lauloivat kirjoittamaani tekstiä. 

Kuunnellessa ilo ja kaipaus ristesivät. Kuoron nuorin laulaja oli kolmevuotias ja vanhin 93-vuotias. Olin kiitollinen jokaiselle laulajalle, meän kylien väelle. 

Laulaminen yhdistää. Joku tekee laulun, joku sovittaa sen, joku ohjaa, säestää ja sitten ovat laulajat. Musiikki on universaali kieli, jolla voi rakentaa sillan tunteisiimme ja myös sukupolvien välille. Niin koin kuorojen lauluharjoituksissa ja myös Yläkemijoki soi -tilaisuudessa. Lasten kirkkaat äänet soljuivat korkealle tukenaan naisten altot ja miesten jykevä laulu.

 
Jututin vanhinta laulajaa, harmaatukkaista miestä. Hän kertoi, miten kuorossa käyminen tuo yksinäiseen arkeen mukavaa sisältöä. On tärkeä saada kohdata ihmisiä ja kokea yhdessä laulamisen iloa.  

Kantakoon laulunsilta läpi vuosien pieniä ja isoja laulajia! Ja toivotaan, jos tulee hetkiä, että sitä siltaa pitää korjata, että silloinkin säilyisi rikkumaton yhteys puolelta toiselle. 

”Kuuluu hiljaa laulu kaukainen, huomaamatta sitä hyräilen.”