– Ollaanko me tutut?
– Taijetaan olla sukua.

Matilla oli kaihtimien asentaminen kerrostaloon ja oven aukaisi pieni mummo. Viidenkymmenen vuoden tauon jälkeen Matti tapasi oman äitinsä, kesken arkisen työpäivän.

Poika otti äitinsä kainaloon ja äiti keitti ensi kerran pojalleen kahvit. Elämä oli mennyt niin.

Ehdimme käydä kylässä ja olla yhteydessä reilun vuoden ajan. Juuri kun kaikki alkoi olla tutumpaa ja juttelutkin kotoisia, matka päättyi. Onneksi kohtasimme. Vaikka on suru, on myös ilo niistä hetkistä, jotka saimme.

Lastenlapset heittivät marjamaiden kulkijan arkulle mustikanvarpuja. ”Niin kaunis on maa…”Ajatukset viipyilevät hautajaisissa, siinä kaikessa.

Elämän ihme koskettaa, sen alkaminen ja päättyminen, matka syntymästä viimeiseen uinahtamiseen saakka.  ”…niin korkea taivas.”

Lopulta kukaan meistä ei täysin tiedä toisen ihmisen elämää, ajatuksia. Olemme itsellemmekin osittain salaisuus.

Ja samalla ihmisenä olemisessa on niin paljon samaa. Rakastetuksi tulemisen kaipuu. Yhteys toisiin, myös yksinolon hetket, ja hetket jolloin kokee, että on aivan yksin, että kukaan ei ehkä ymmärrä.

Veikko soitti kappelin uruilla mummon muistolle. Aarni 2v tarttui tuttuun säveleen ja lauloi hiljaa mukana, kun kuljimme arkun jäljessä: ”Levolle laskeun Luojani.” Saattelimme Matin äidin viimeiseen lepoon.

”Aika on eron ja jäähyväisten.”

Matti ja me koko perhe saimme paljon välittämistä ja lämpöä osaksemme ihmisiltä, joita emme oikeastaan vielä tunne ja jotka tuntuivat tutuilta. Kiitos, te kaikki ❤️

Ja saimme lämpöä ja välittämistä viesteinä, ajatuksina ja läsnäolona heiltäkin, jotka ovat tunteneet kauan, katsoneet samoja vesiä, polkujen juuria ja jakaneet arjen ja juhlan leipäsiä. Kiitos. ❤️

Pienet tarinat ovat osa suurempaa, niin suurta, että käsityskyky ei riitä.

Vain aavistus kohtaa sen, mihin ihmisen ymmärrys päättyy. En koskaan saavuta täällä tietämisen ja tunteen täyttä syvyyttä ja laajuutta, kun mietin Luojan viisautta ja teiden tarkoituksia.

Mutta voin painaa hiljaa pääni ja ottaa vastaan. Voin kohottaa katseen ja antaa kiitollisuuden rauhassa viritä ja virrata minuun ja minusta.

Selkeitä maisemia, rosoja, katvealueita, niiden vaihtelua. Hiljaisuudenkin takana paljon. Kiitollisuus ja kaipaus yhtäaikaa.

Ihminen on elänyt, iloinnut, surrut. Nauranut, itkenyt, kiukunnut, leppynyt. Samonnut metsiä, polkuja, vesien rantoja.

Elämä opettaa uudestaan ja uudestaan kohtaamisen hetkien ainutlaatuisuudesta.

Hän oli täällä. Minäkin olin, ja sinä. Olemme.

”Niin kaunis on maa, niin korkea taivas.”