– Äiti haluaa nähdä lapsensa. Vauvan voi tuoda hänen luokseen.

Sairaalan yö kaksi kevättä sitten. Heräsin nukutuksesta ja kaikki oli aluksi sumeaa. En ollut varma, olinko yhä unessa. Ihmisten äänet kuuluivat kaukaa.

– Näenkö mie unta, vai ootteko te oikioita ihimisiä?
– Ollaan me oikeita ihmisiä, kuului hoitajan ystävällinen naurahdus.
Suljin silmäni ja ajattelin kiitollisena, että täällä mie yhä olen. Mietin rakkaitani, jokaista vuorollaan.

Synnytyksen jälkeen oli ollut euforinen levollisuus. Tulikin komplikaatioita. Äkkiä ympärilläni olivat lääkäri ja useampi hoitaja. Mieleeni jäi heidän saumaton yhteistyönsä.

Erityisesti mieleeni jäi hoitaja, jonka tehtävä oli rauhoittaa ja lievittää kivun kokemusta.
Olimme synnytyssalissa omassa kuplassamme, hoitaja, vauva ja mie. Hoitaja näki kivun ja sanoi
– Hengitetään syvään ja katsotaan tätä vauvaa. Miten ihana ja ihmeellinen lapsi hän on.

Hoitaja oli vieressä, ihan lähellä. Keskityimme siihen ihmeeseen, jota me molemmat suojasimme käsillämme. Kaiken kivun ja vähän epävarman keskellä maailman kutistuminen hengittämiseen, vastasyntyneeseen ja huolenpidon lämpöön oli kaunista.

Piti siirtyä teholle. Kätilö nosti vauvan rintani päältä mieheni syliin, paidan alle ihokontaktiin. Katsoimme mieheni kanssa ääneti toisiamme, siinä puhuttiin tärkeimmät. Ja siinä pyynnössä, jonka lähetin ajatuksissani korkeuksiin ennen nukahtamista.

Kun heräsin nukutuksesta, minulta kysyttiin, haluaisinko vauvan hetkeksi vierelleni. Toive välitettiin lastenhoitohuoneeseen:

– Äiti haluaa nähdä lapsensa.

Haluaisin aina nähdä. Haluan tietää, mitä heille kuuluu. Lähes kaikki vanhemmat haluavat nähdä ja tietää, miten heidän lapsillaan menee. Ja toivovat ja tekevät parhaansa, että menisi hyvin.

– Katso, miten ihana lapsi hän on.

Elämän arkisen touhun keskellä, kupruissakin tai ainakin niiden jälkeen, näemmehän, miten ihana hän on.

Viima isoilla teillä on välillä kylmä. Vanhemmat haluavat tukea lasta, saada siihen ehkä apukäsiäkin. Kunpa kaikki lapset, ne meidän vähän isommatkin, tuntisivat sydämeen asti aidon välittämisen. Säilyttäisivät toivon.

Lyhyen ajan sisällä olen kuullut kahdesta nuoresta, joilla kevät jäi kesken. Tätä kirjoitusta tehdessäni muistan lämmöllä vanhempia ja perheitä, joiden lävitse on kipu viiltänyt. He rakastivat. Mutta nuori ei jaksanut enää.

Syntymän kipua syvempää on menettämisen kipu.

Kaikki on jonkin aikaa epätodellista. Elämä näkyy sumeasti. Suuressa surussa ihminen tarvitsee vierelleen ”oikioita ihmisiä”. Ei minulla ole sanoja tuskaan, joka käy surevien yli.

– Kaikki maailman lapset pitäisi kääriä lempeään peittoon, sanoi pieni poikamme kerran katsoessaan vastasyntynyttä siskoaan.

Mikä on minun tai sinun ”lempeä peitto”, jolla voimme tuoda lämpöä heille, joilla on raskasta elämässään?
Kysyn tätä yhä uudestaan. Myös siksi, koska on ollut aikoja, jolloin minun harteilleni on laitettu lempeä viltti, välittämisen lämpö.