Täytän tänään 45 vuotta. Ihan vasta täytin 23. Minusta tuntuu, että kaikki mummelit ovat korkeintaan 23-vuotiaita. Reilu vuosi sitten tapahtui aivan erityistä. Toivo syntyi. Minusta tuli mummeli, semmonen mehtämummeli. Silmät täynnä ihmetystä Toivo tuo toivoa ja valoa. Rakas pojanpoika, hymysuu. Saman vuoden keväänä Toivolle syntyi setä. Elämä antoi minulle vielä uuden tehtävän – rakastaa Aarnia, …
Etäisillä teillä kuljetaan askelia, joita en tunne. Kumina metsien ja virtojen takaa ei kantaudu tänne. Silti tuntemattomat askelet ovat minussakin. Vaikka suljen silmät, korvat, median, mielen, kaukainen kumina kuuluu hiljaisesti. Valo lisääntyy, kevät lähestyy. Hämärän rajalla ihminen kysyy kärsimyksen määrää maailmassa ja itsessään. Vaikenee, ettei vastaus olisi liian raskas kuulla. Minäkin tartun tarinaan, joka kantaa, ei …
Välillä mietin, elääköhän se vanha nainen vielä. Hän, joka kymmenen vuotta sitten toi minulle joulumielen: Kuljen pienemmälle kadulle, vanhojen kirjojen liikkeeseen. Sen tunnelmassa on mukava olla. Siellä tuoksuvat tarinat ja sadut. Teen jouluostoksia ja huomaan etsiväni jotain tuttua, maanläheistä. Istahdan reppuni kanssa ostoskeskuksen penkille. Seuraan ihmisten kulkemisia. Vieressäni istuu vanhempi nainen villakangastakissaan. Hänkin näyttää katselevan ihmisvilinää. Mietin, …
On monenlaisia suruja. ”Kuolema ei välttämättä yllätä, mutta suru yllättää aina.” Olen kirjoittanut usein surusta. Valoisasti ja lohduttavasti. Nämä seuraavat sanat ovat sellaisesta surun hetkestä, jolloin tuntui, että suru on liian raskas. Silti matka jatkui. Löytyi valoisa. Suru on musta puro.Se on hiljaiset kuuset ja lintu, joka ei laula.Suru on lintu, joka laulaa. Suru on tuska. …
Meri auttoi selkiyttämään. Olin kävellyt mehtässä ja jokivartta ja miettinyt.Että mikä on tämä. Meri vaahtopäineen kertoi sen, mitä metsän rauha ja joen tyyneys eivät nyt olleet kertoneet: Minuun oli kertynyt levottomuutta. Olin yrittänyt hahmottaa jotain liian suurta. Tätä aikaa, johon ei oikein saa otetta.Sitten mie itkin. Odottamatta. Minussa tapahtui se klassinen -meri suuri ihminen pieni- ajatus. Elämä on …
Minussa oli suru. Kaivoin käsin syksyistä multaa. Peittelin tulppaanin sipulit maaäidin helmaan. Pian talvi sataisi peiton. Ehkä lämpö ja aurinko herättäisivät tulppaanit kevättuuleen kukkimaan. Se, mitä olemme kokeneet, kulkee meissä mukana. Mistä olemme saaneet voimaa selviytymiseen, mitkä ovat olleet mielen valontuojia? Ne ovat apumme silloin, kun elämä taas haastaa. Maailma on levoton.Ja meille on tulossa …
Ystävämme, tunturien vaeltaja, sulki väsyneenä silmänsä jokin aika sitten. ”Sinua vie tunturitie, kepeä taivaltaa…” Aina, kun ymmärrän todeksi, että ystävä on pois, tulee kyyneleet. Tärkeää on ollut se, että on voinut jakaa yhteisiä nuoruusmuistoja toisten ystävieni kanssa. Muistoja, joissa tunturien vaeltajakin oli mukana. Opettelen kuuntelemaan surua. Jokaisen surun kohdalla sillä on oma kerrottavansa. Ja jokaisessa surussa on …
Katsoin keittiön ikkunasta, kun isä ja äiti astelivat autoon. Tunnelma oli alakuloinen. He ajoivat pankkiin neuvottelemaan. Kun äiti ja isä palasivat, koti ei ollut enää meidän.Saatiin me asua siinä, vuokralla. Vuokranantaja oli yksi isän yrityslainojen takaaja. Hyvin vihainen sellainen. Hänellä oli vihaan syynsä. Muistan väläyksen pelosta. Tuntematon, iso mies, käveli kotimme sisään. Kysyi äidiltä jotain …
Kivi on kuin kasvot. Pidän kiveä kämmenelläni. Sillä on tummat silmät. – Tuli tunne, että kivi kuuluu antaa sinulle, nainen sanoo. Minun ystävä löysi sen, kun oltiin kävelemässä Muotkalla. Hän antoi sen minulle ystävyyden lahjaksi. Olen säilyttänyt sitä pitkään. Nyt se on sinun. Muotka. Lämmin sana. Siinä on syvyytä. Tämä tarina alkoi, kun isän kuoleman …
