Lapsi katsoi minua pitkään kyläkirjastossa
– Kuka sie olet?
– Mie oon Anna.
– Mie oon neljä.

Odotin, että lapsi sanoisi nimensä. Sen sijaan hän sanoi ikänsä. Tällaiset lasten poikkeamat ns. totutuista kaavoista piristävät.

Me aikuiset uraudumme helposti.

Lapsi juoksi kirjaston toiseen huoneeseen ja kuulin, miten hän kertoi isälleen:
– Siellä on se satuteltan satutäti.
Pian lapsi seisoi jälleen samassa huoneessa kanssani. Hän oli nyt ohjannut äitinsä sinne, osoitti minua ja sanoi
– Toi.

Silloin minulta pääsi hyväntahtoinen naurahdus. Tuntui mukavalta olla ”toi”. Se oli palautetta kesän Satuteltta- hetkestä. Joku muisti sen vielä.

Kun lapsi yllättää sanomisellaan tai tekemisellään (myönteisesti), tapahtuu meissä lempeitä aivonyrjähdyksiä. Raikastumme.

Yöllä oli pakkasta. Päivälleen kaksi vuotta sitten satoi yllättäen lumen. Silloinen kuopuksemme vaati oitis pihalle lumiukon tekoon. Laiskotti, mutta se oli lopulta kivaa. Teki hyvän poikkeaman päivärytmiin.

Tyttö katsoi valmista ruskalumiukkoa ja sanoi
– Äiti, se näyttää sinulta.
– ????!
Katsoin lumiukkoa. Hilpeys kupli sisälläni.

Korppi lensi korkealla ylitsemme ja krookuili lentäessään.
– Äiti, äiti. Tuo lintu oli varmaan puhelimessa. Se sanoi koko ajan joo joo joo joo joo joo.

Semmosta.
Iloa ja lempeitä, oivalluttavia ajatusrikkomia päiviisi!