– Bures bures,
uusi opettajamme tervehti saameksi.
Heikki-ope oli siitä lähtien meille oppilaille Buris-Buris.
Löysin 26 vuotta vanhan kirjeen. Se oli tullut Heikki-opelta.
Kun olin lukiossa, keräsimme aineistoa historiantutkielmaa varten. Soitin Heikille, että olimme kahden luokkakaverini kanssa päättäneet tehdä tutkielman siitä, kun olimme kolmannella luokalla ala-asteella vuonna 1987.
Kolmas kouluvuotemme oli ollut erityinen. Teimme paljon kaikkea mukavaa. Heikki perheineen muutti sitten keväällä taas takaisin pohjoiseen.
”Ja sitten tuli se puhelinsoitto.
Anna soitti ja tapahtui räjähdys, joka pitää sisällään merkityksen.
Miksi juuri tämä kouluvuosi teidän oppilaiden kannalta on se, jota kannattaa käsitellä?
Annoitte minulle vakavan aiheen miettiä, mikä on tämä työ, jota opettaja tekee. Mitä se vaikuttaa? Miten? Mikä on olennaista? Mikä ei?”
Lukion historian opettaja puhui objektiivisuudesta. Tutkielma ei kaikitellen täyttänyt tieteellisyyden kriteerejä, mutta opettaja sanoi sen olevan jotain paljon enemmän, se kosketti. Se oli lahja.
Heikin kirjeestä:
”Tämä luokkani oli perusteeltaan iloinen ja puhuva.
Katsellessani silloisia oppilaita valokuvista huomaan muistavani tämän oppilaan persoonallisia piirteitä, millä tavalla hän liikkui, katsoi tai puhui. Syntyy elävä kuva, elävä muisto.”
”Tämä hetki ja oma minuus rakentuvat eletyistä päivistä.
Siellä kokemani kouluvuosi on ollut tärkeä. Sain työstäni tunnustusta. Elämässä saatu tunnustus on kantava voima, elvyttävä ja suuntaava.
Tunnustus oli sitä, että minulla oli kiva luokka. Sovimme toisillemme.
Aina ei ole näin. Olen oppinut sen tietämään. Luokkaan astuvat uudet oppilaat ja ope (minä) emme luonnu yhteen. Siihen on monia asiallisia syitä.
– – ja siinä sitä ollaan, keskellä elämää.”
Ope vei meidät luontoon. Olen siitä kiitollinen. Niin kuin hänen sanoistaan
– Anna, sinä luontoihminen.
Se tuntui pulpettikansalaisena suurelta arvonimeltä.
”Oli aamu. Järven rannalla, jonne pysähdyimme, meillä oli valtavan hieno aamunavaus.
Seisoimme koko luokka Luojan suuressa luokkahuoneessa ja kuuntelimme kuinka kymmenen joutsenta toitottivat meidät tervetulleiksi. Järven pinta oli rasvatyyni. Seisoimme liikkumatta. Olimme viemässä linnunpönttöjä kauas metsään.
Eikö tämä ollut enemmän kuin oppikirjan sivu siitä, millainen lintu on joutsen.”
”Lukiessanne tätä kirjettä, jonka saatte liittää tutkimukseenne, huomaatte varmaan, että muistan teitä kaikkia kovin rakkain tuntein ja toivotan teille edelleen onnea ja menestystä elämässänne.”
Heikki-ope on jo metsä- ja tunturivaelluksensa kulkenut. Muistan häntä lämpimästi hänen sanoin:
”Annoit meille lahjan
– uskoa, rohkeutta.”
Kiitos Buris-Buris.
”Mitä syntyy tästä, kun te entiset oppilaani olette muistaneet minua.
Yhtäkkiä tunnen kirkkaasti,
että annoitte minulle lahjan,
annoitte minulle jotain;
uskoa, rohkeutta
ojensitte oppilaani opettajalle
jotain harvinaista
sellaista, jota ei tapahdu toiste”