Kellon askeläänet kuuluvat keittiön seinältä. Lintu laulaa lasin takana. Se laulaa. 

 

Kesä tulvii valoa. Katson lasta. Lapsen hiukset ovat valoa, silmät. Koko tämä keskittymisen hetki on valoisa ja kuljettaa minut lämpimästi omaan lapsuuteeni: 

 

Mummo kuorii perunoita. Istun puisella penkillä ja katson, miten mummo ottaa perunan. Kuorii. Siivu kerrallaan ruskea kuori vähenee ja perunan vaalea pinta tulee esiin. 

 

Mummon kädet liikkuvat tottuneesti. Kuoret tipahtelevat muovikulhoon. Mummo laittaa Kuoritut perunat kattilaan, yksi kerrallaan. Veden pinta heilahtaa. Veitsi mummon kädessä on kulunut terän keskikohdalta. Sillä on kuorittu paljon. 

 

Mummon kädet, niiden toistuvat liikeradat. Aina uusi peruna. Niissä käsissä on rauha. 

 

Ja nyt lapsen kädet paikallaan polvien päällä. Hän istuu hievahtamatta ja katsoo sormiaan. Yksi sormi liikkuu hitaasti, toinen. 

 

– Mie oon miettinyt, miten tehhään pilli. Miten sormien pitää olla, että kun puhaltaa, niin kuuluu ääni. 

 

Kesäaamussa valo lapsen hiuksissa tuntuu levolta. Tavoitan keskittymisen tunnelman. Uni on varissut pois, lapsen kasvoilla vielä nukkumisen pehmeät jäljet. 

 

Hän katsoo mietteliäänä sormiaan.
Aikaa on ja on.