Kuulin ajatuksen, että matka toivosta pelkoon on yllättävän lyhyt.

Entä matka pelkäämisestä toivoon?
Mikä auttaa ylläpitämään toivoa?

Meissä ovat lempeät tuulet. Ja nekin päivät, jotka pieksivät raekuuron lailla. Myös kesäyön pysähtyneet hetket, kun valo ja tuuli puhuivat samaa tarinaa ihan hiljaa.

Joskus meissä on kaipuu, että tuuli puhaltaisi pois, pois.
Se on kipeä hetki, kun tyhjyys on enemmän kuin pelko tai toivo.
Silloin tuulet, olkaa ihmiselle hyvänä, silittäkää kuin lämmin käsi.

Nojasin mäntyyn ja katsoin tuulen pientä liikettä. Aivan rauhassa. Kurottelin ajatusta pelosta ja toivosta. Annoin ne tuulen leikkiin.

Lapsi nukkuu pehmeän peiton mutkassa. Siirrän varovasti kättäni pois lapsen kädestä, ujutan pinnasängyn pinnojen välistä. Hämärässä huoneessa männynnoja-ajatukset etsivät muotoa. Palaan hetkeen, kun tuuli heilutti rungon kaarnaa, oksia.

Mieleni rauha
   seitinohut
       värisevä

Pelko väistyy
valonkantamahetkessä

Oksa,
   kiinni puussa,
   jolla on juuret,
           kestää

Siinä, metsän nojapuuta vasten,
minä tuultensoittama
  lepään
   juurrun samaan toivoon