Erotessa ajattelee, että näemme vielä. Vaikka oikeastaan kukaan ei tiedä. Joskus hyvästellessä se, että ei tiedä, tulee voimakkaasti mieleen ja sitten sanoo toiselle ne tärkeimmät sanat. Pian sytytämme kynttilöitä heille, joita emme sitten nähneetkään. Tähän ikään mennessä heitä, joita kaipaa, on kertynyt useita. Suruviestit saavuttavat meidät monella tapaa. Lähtö voi tulla äkisti. Isän hiihto katkesi …
”Joskus ei uskalla tuntea, kun pelkää särkymistä.Nyt on joskus.” Näin kirjoitin surussa. Peilaan surua ja pääsiäistä. Toiselle pääsiäinen on vain lomaa, se saa olla niin. Minulle se on kristillinen juhla ja myös kohtaamista, lasten iloa, hiljaisuutta, muistoja. Pääsiäistä ennen ovat pitkät päivät. Kiirastorstai, pitkäperjantai, se kun kaikki hylkäsivät. Kun isäni kuoli, oli pitkäperjantai. Pääsiäinen on surusta pääsemistä, …
Etäisillä teillä kuljetaan askelia, joita en tunne. Kumina metsien ja virtojen takaa ei kantaudu tänne. Silti tuntemattomat askelet ovat minussakin. Vaikka suljen silmät, korvat, median, mielen, kaukainen kumina kuuluu hiljaisesti. Valo lisääntyy, kevät lähestyy. Hämärän rajalla ihminen kysyy kärsimyksen määrää maailmassa ja itsessään. Vaikenee, ettei vastaus olisi liian raskas kuulla. Minäkin tartun tarinaan, joka kantaa, ei …
On monenlaisia suruja. ”Kuolema ei välttämättä yllätä, mutta suru yllättää aina.” Olen kirjoittanut usein surusta. Valoisasti ja lohduttavasti. Nämä seuraavat sanat ovat sellaisesta surun hetkestä, jolloin tuntui, että suru on liian raskas. Silti matka jatkui. Löytyi valoisa. Suru on musta puro.Se on hiljaiset kuuset ja lintu, joka ei laula.Suru on lintu, joka laulaa. Suru on tuska. …
Minussa oli suru. Kaivoin käsin syksyistä multaa. Peittelin tulppaanin sipulit maaäidin helmaan. Pian talvi sataisi peiton. Ehkä lämpö ja aurinko herättäisivät tulppaanit kevättuuleen kukkimaan. Se, mitä olemme kokeneet, kulkee meissä mukana. Mistä olemme saaneet voimaa selviytymiseen, mitkä ovat olleet mielen valontuojia? Ne ovat apumme silloin, kun elämä taas haastaa. Maailma on levoton.Ja meille on tulossa …
Ystävämme, tunturien vaeltaja, sulki väsyneenä silmänsä jokin aika sitten. ”Sinua vie tunturitie, kepeä taivaltaa…” Aina, kun ymmärrän todeksi, että ystävä on pois, tulee kyyneleet. Tärkeää on ollut se, että on voinut jakaa yhteisiä nuoruusmuistoja toisten ystävieni kanssa. Muistoja, joissa tunturien vaeltajakin oli mukana. Opettelen kuuntelemaan surua. Jokaisen surun kohdalla sillä on oma kerrottavansa. Ja jokaisessa surussa on …
– Äiti, kuka sinua kantaa sitten, kun sie kuolet?Muistan lapseni, nyt jo aikuisen, kysymyksen vuosien takaa. Aamun sininen hetki muuttui syvän siniseksi. Lapsi oli rakentanut legoista pienen arkun keittiön pöydälle. Olimme vasta olleet isäni hautajaisissa. Sanoin pojalle, että on vaikea vastata, kun en tiedä, milloin kuolen. Tämä tautiaika on laittanut useat kohtaamaan ajatukset ihmisen kuolevaisuudesta …