Etäisillä teillä kuljetaan askelia, joita en tunne. Kumina metsien ja virtojen takaa ei kantaudu tänne. Silti tuntemattomat askelet ovat minussakin. Vaikka suljen silmät, korvat, median, mielen, kaukainen kumina kuuluu hiljaisesti.
Valo lisääntyy, kevät lähestyy. Hämärän rajalla ihminen kysyy kärsimyksen määrää maailmassa ja itsessään. Vaikenee, ettei vastaus olisi liian raskas kuulla.
Minäkin tartun tarinaan, joka kantaa, ei upota kuin lumi:
Kun kuulin kuopuksemme sydämen sykkeen ensi kerran, olin pakahtua. Katsoin monitorilta elämän pientä liikettä, elämän rytmiä. Sitten kuva sumeni. Itku ei kysynyt aikaa tai paikkaa. Se virtasi minussa. Epävarmuus ja huoli alkoivat kevetä.
Kun kuulin kuopuksemme sydämen sykkeen ensi kerran, olin pakahtua. Katsoin monitorilta elämän pientä liikettä, elämän rytmiä. Sitten kuva sumeni. Itku ei kysynyt aikaa tai paikkaa. Se virtasi minussa. Epävarmuus ja huoli alkoivat kevetä.
Kyynelissä virtasivat sykkeet, joita ei joskus kuulunut. Odotussyli jäi tyhjäksi. Ne pienet sydämet avartuivat aamuun ennen minua, tähdenlennot. Itkussa oli myös ajan tuoma kuorma, jota huomaamatta olin kantanut harteilla. Kuorma, jonka painon näin tuntemattomienkin kumarassa ja katseiden takana.
Kuului syke, sydän sykki. Terveydenhoitaja ei sanonut mitään, katsoin häneen. Hän hymyili, ja hänelläkin oli kyyneleet silmissään.
Elämä on henkilökohtainen kokemus niin kuin kuolemakin. Elämä on myös yhteinen asia, niin kuin se, että jokaisen matka päättyy kerran. Emme elä täällä toisistamme irrallaan. Jaamme iloja ja suruja.
On lupa surra menetyksiä, vaikka olisikin saanut lahjaksi monin verroin enemmän. Vastaavasti saa iloita, ottaa vastaan kaiken sen valon, mikä kohdalle virtaa ja ihmetellä sitä. Pakahtua siitä. Pelkäämättä, että kadottaa sen.
Huoli, epävarmuus ja etäisten teiden askeleet. Ei niitä voi sulkea pois. Viha ja valta ovat tuhoava yhdistelmä. Sitä vasten haluan vahvistaa rauhan ja toivon viestiä. Suojella pientä ja isompia lapsia. Elämästä ei koskaan tiedä.
Alkuvuoden valohetket kaamoksen rajamailla ovat aluksi lyhyitä. Tartun niihin, tartun valoon uudestaan ja uudestaan. Käärin pienen vällyihin ja kuuntelen metsän kutsua ikkunan takana.
Oksat heiluvat. Jokivarren metsän kuusi on pulkassa makaavan lapsen unimobile. Rauhoittava liike. Pilvien vaellus taivaalla ennen pyryä. Pieni nukahtaa metsän hyräillessä.
Vedän pulkkaa ja katson nukkuvan lapsen kasvoja.
– Talleta poikani sielusi sopukoihin kuusen rauhoittava liike, metsän hyräily. Turva, vapaus.
Pilvet liikkuvat joen toisella puolella, sininen väistyy harmaan edestä. Hiutaleet kieppuvat joen yllä. Lumipyry kulkee kintereillämme. Mäen jälkeen kodin ovi on lähellä.
Tuliaisena metsästä levollinen uni, päivän lahja. Kun uni haipuu, avautuvat siniset tähdet ja suu, joka on ammollaan hymyä. Pienet kädet huitovat sinfoniaa. Siihen on piirretty minun päiväni sävelkulku.