Ystävämme, tunturien vaeltaja, sulki väsyneenä silmänsä jokin aika sitten.
”Sinua vie tunturitie, kepeä taivaltaa…”
Aina, kun ymmärrän todeksi, että ystävä on pois, tulee kyyneleet. Tärkeää on ollut se, että on voinut jakaa yhteisiä nuoruusmuistoja toisten ystävieni kanssa. Muistoja, joissa tunturien vaeltajakin oli mukana.
Opettelen kuuntelemaan surua. Jokaisen surun kohdalla sillä on oma kerrottavansa. Ja jokaisessa surussa on samaa elämän ihmettelyä.
Ote ystävän viestistä viime vuoden toukokuussa, kun hän oli vielä toiveikas toipumisestaan:
”Pääsin käymään yhden yön retkellä tunturissa. Oltiin poromiesten mökissä, kun autiotuvalla jonkin verran kulkijoita. Olihan se epätodellinen olo siellä Tappurin pihamaalla, kun katselin rakasta maisemaani. En ois 2kk sitten uskonu, et hiihdän sinne. Erilaiset nyt nämä saavutukset, kuin koskaan.
Kyllä luonto ja liikunta tuo niin paljon mielihyväenergiaa, että sitten jaksaa taas. ”
Tappuri. Siellä ystävä joskus sytytti toiveestamme kynttilän isäni muistolle. Kerroin joskus, että hääkimpussani oli kelo-oksa, isän Lapista tuoma. Ystäväni kokosi hääkimpun kalloineen, kieloineen ja sinililjoineen. Kauan sitten keväällä.
Tarinat kietoutuvat. Kokemukset, kohtaamiset, nauru, itku. Pian soivat pohjoisen urut ja ystävä siunataan ikirauhaan.
Ystävän viestissä olivat myös sanat:
”Ootan sulamaata, hiirenkorva-aikaa, telttailua ja lintujen laulukonserttia.”
Rakas ystävä, sinulla on nyt sulamaa, kevään viherrys ja lintujen laulu.
Ystävää muistellen kirjoitin muutaman soljutelman.
Sinä iltana
koko taivas valaistuna
vihreässä keinussa
hanki toisti tähtiä
hiljaa
tunturin kukka sulki terälehtensä
jää, lumi ja tuuli
soivat surua
valoisaa kesää,
kukkivan erämaan sävelmää
***
Itkemme lähtöäsi
ja sinä puhut aamun valosta
auringonkukan kainalossa
– haluan elää elämäni loppuun
sinä elit
itkit, nauroit, rakastit
pohjoisen urut soivat
– soittakaa jotain iloista
sanoit
tuot hiljaisuudestakin
suruumme valon
***
kaipaus ja hiljaisuus
samalla rivillä
polvistun
metsän juurille
pisarat putoilevat
jokaisen surun jälkeen
olen eri kuin koskaan ennen