– Äiti, kuka sinua kantaa sitten, kun sie kuolet?
Muistan lapseni, nyt jo aikuisen, kysymyksen vuosien takaa. Aamun sininen hetki muuttui syvän siniseksi.

Lapsi oli rakentanut legoista pienen arkun keittiön pöydälle. Olimme vasta olleet isäni hautajaisissa.

Sanoin pojalle, että on vaikea vastata, kun en tiedä, milloin kuolen.

Tämä tautiaika on laittanut useat kohtaamaan ajatukset ihmisen kuolevaisuudesta ja vielä lähemmin – omasta kuolevaisuudestamme.

Nyt, kun syksyn värit ovat vaihtumassa riisuttuihin puihin, ajatuksissani ovat käyneet monet hyvästit. Mitä vanhemmaksi elän, sitä useammin hyvästelen.

Lähtöjä on monenlaisia.

Seisoin läheisteni kanssa maantien laidassa. Lasisirut ja vielä paikalta löytyvät pienet autonpalaset eivät puhuneet mitään. Eivät pellolla rekan renkaiden jäljet. Ja samalla ne puhuivat niin, etten halunnut kuulla.
Veljeni hautajaisissa lapset laittoivat isänsä arkkua vasten valkoisia ja punaisia ruusuja. Padot aukesivat. Lasten suru oli vaikeampi kestää kuin oma.

Ehkä ne surut ovat osittain samaa.

Sairauden kuihduttama ystävä katsoi minuun ja sanoi olevansa valmis.
– Menen äidin ja isän luo. Kiitos, kun tulit käymään, minulla on nyt niin levollinen olo, minulla on rauha.

– Äiti, kuka sinua kantaa sitten, kun sinä kuolet?

Lapsi muisti, miten enot kantoivat pappaa, pojat isäänsä.
– Kantaako lapset isää ja äitiä..

Lapsen esittämät kysymykset tulivat kohti. Olinko valmis kuulemaan niitä?

Ja sitten kesken mietteeni lapsi yllätti
– Äiti…eikö ne kuolleet vois kävellä ite? Mutta silloin arkulla pitäisi olla jalat.

Aamun sininen hetki suli lapsen huvittuneeseen nauruun, kun hän kuvitteli sanomaansa. Minuunkin tarttui hymy.

Lapsen ajatuskuvio yllättää. Se ei pysyttele totutussa. Oma mieli on usein kankea, se ei halua tulla häirityksi epärealistisuudella.

Mutta miten tärkeää on valo ja ilo. Monesta, niin monesta, ovat lapset auttaneet eteenpäin. Vain olemalla lapsia.

Videolla syysmiete
”Kaikissa ikkunoissa satoi”