Minussa oli suru. Kaivoin käsin syksyistä multaa. Peittelin tulppaanin sipulit maaäidin helmaan. Pian talvi sataisi peiton. Ehkä lämpö ja aurinko herättäisivät tulppaanit kevättuuleen kukkimaan.
Se, mitä olemme kokeneet, kulkee meissä mukana. Mistä olemme saaneet voimaa selviytymiseen, mitkä ovat olleet mielen valontuojia? Ne ovat apumme silloin, kun elämä taas haastaa.
Maailma on levoton.
Ja meille on tulossa vauva.
Aina, kun käsitän sen ja luotan, että kaikki voi mennä hyvin, liikutun. Sillä elämä on ihme. Kaikki lapset ovat lahjaa.
Uusi raskaus on nostanut muistoja pintaan. Niistä, kun odotus jäi kesken. Miten äänetön voi suru olla, miten tyhjäksi itsensä kokea.
Muistoja. Kävin metsäputouksella. Jäisen pinnan alla kalliota vasten kulki mustia kyyneliä, putous itki kanssani. Metsä kuunteli. Vaistoni ja merkit kertoivat, että pieni sydän ei syki. Kohtu ei ollut enää elämän kehto.
Kotona. Tilanne muuttui äkisti.
– Lapset, ootte rakkaita, isä pitää huolen. Minua hoidetaan, tulen taas kotiin.
Kuopus jäi itkemään isosiskon kainaloon, kun ambulanssi haki minut. Paareilta näin syksyisen iltataivaan täynnä tähtiä. Koin, että olen vain pieni hippu maailmassa, yksi tarinasäie. Osa tätä kaikkea. Minulla oli suru ja halu elää.
Keväällä mullasta nousivat tulppaanit.
Kaksi vuotta sitten, kevättalvi. Lääkäri tutki
– Ei sykettä, ei elämää.
Sairaalan yö. Olin yksin huoneessa. Voimani vähenivät. Kävin pimeässä, uudestaan.
Pelko. Se kilpistyi rukoukseen.
Hämärässä sairaalahuoneessa välkehti valo.
Hoitajan kiireiset askelet. Lääkäri tuli vastaan. Hoito auttoi. Yö oli ohi. Minuun jäi menetyksen viilto, se hiljeni tyhjyydeksi. Suruksi.
Ja ajan myötä vahvistui tunne, että meillä, pienillä ja isoilla, on täällä aikamme, tehtävämme, tarkoitus.
Nyt pieni minussa potkii kohti kevättä, valoa.
Niin, elämä. Joka päivä se on ihmiselle suostumista epävarmuuteen, vaikka sitä ei tietoisesti aina niin ajattele. Ehkä opettelemme sitä nyt – koko kansa, maailma. Jossain aina joku rukoilee.
Uutisvirtaa. Mietin, mitä on hyvästellä, kun sysipimeä uhka painaa? Sodan synkkä jyly. Tuleeko isä, puoliso tai poika vielä takaisin? Kotiin? Joku äiti synnyttää pommisuojassa. Näitä tilanteita ei haluaisi ajatella. Silti ne ovat olleet ja ovat totta.
Reilu viikko sitten olin ystäväni, tunturien vaeltajan, hautajaisissa. Lupasin ystävälle hänen eläessään, että jos lapsi, joka minussa nyt kasvaa, syntyy tänne, kuljen vauvan kanssa joskus tunturiin. Painan pienen hellästi sydäntäni vasten ja muistan ystävääni.
Muistotilaisuudessa lausuttiin ystäväni kirjoittamia runoja. Yksi oli kuin viesti minulle ja toukokuussa syntyvälle.
Runo sopii tähän aikaan. Ota sieki sen sanoista mukaasi toivo.
”Elämän alut
vaaleanvihreät vauvat
Jokaisessa pienessä alussa
asuu toivo
uteliaisuus
elämännälkä
Vain rungolla muistissa
piilossa pienokaisilta
suru ja pelko.
Mutta runko kasvattaa lapsensa
uskoen kesään.
Vähitellen
tuulelta ilmoja kysellen.”
-Anna Lumijärvi-