On monenlaisia suruja. ”Kuolema ei välttämättä yllätä, mutta suru yllättää aina.” 
Olen kirjoittanut usein surusta. Valoisasti ja lohduttavasti. Nämä seuraavat sanat ovat sellaisesta surun hetkestä, jolloin tuntui, että suru on liian raskas. Silti matka jatkui. Löytyi valoisa. 

Suru on musta puro.
Se on hiljaiset kuuset ja lintu, joka ei laula.
Suru on lintu, joka laulaa.

Suru on tuska. Se on sitä, että jotain sinusta kuolee.
Ja että kaipaat, kaipaat niin. 

Suru on syvä, kun joku on sinulle rakas ja menee pois. 
Suru on pitkä ikävä.

Suru on sitä, että haluaisi sanoa Älä lähde, älä mene.
Ei sano, koska ei voi. 
Sitäkin on suru, että sanominen ei auta.

Suru on. Se on.
Suru on sitä, ettei jaksa, vaikka on pakko.

Suru on tyhjyys. Se on tyhjän, tyhjän, tyhjää. 
Emme omista täällä ketään, ei ketään. Elämän vaikea oppi.

Kun yhteinen aika on hyvästejä, suru sanoo, että tätäkin hetkeä tulee ikävä.

Joskus ei voi itkeä. 
Mutta metsässä maa syleilee, puu halaa. 
Kurotin virtaavaan veteen, hiukset soljuivat tumman veden pinnalla.
Pesin itkun kasvoiltani.
Metsä oli lähellä ja vielä lähempänä. 

Suru on musta puro.
Se on hiljaiset kuuset ja lintu, joka ei laula.

Suru on lintu, joka laulaa.