Erotessa ajattelee, että näemme vielä. Vaikka oikeastaan kukaan ei tiedä.

Joskus hyvästellessä se, että ei tiedä, tulee voimakkaasti mieleen ja sitten sanoo toiselle ne tärkeimmät sanat.

Pian sytytämme kynttilöitä heille, joita emme sitten nähneetkään. Tähän ikään mennessä heitä, joita kaipaa, on kertynyt useita.

Suruviestit saavuttavat meidät monella tapaa. Lähtö voi tulla äkisti. Isän hiihto katkesi tunturiin. Veljen kuolema oli raju, murskautunut auto, sirpaleita.

Sitten ovat hiljaiset sanat kesän valossa. Silitän käsivarresta…sie olet rakas. Ystävä nukahtaa hetkeksi.

Katson nukkuvaa. Ihmettelen, miten pysäyttävä tieto sairaudesta vaihtui hoitoihin, toiveikkuuteen ja haluun elää.

Lopulta näen ystävän, joka suhtautuu levollisesti kuoleman lähestymiseen.
– Olen hiljalleen sopeutunut irtautumaan tästä maallisesta elämästä.

Katson hänen kevyttä untaan. Tuvassa on pyhän tunne. Avonaisesta ikkunasta virtaa kesätuuli, se heiluttaa verhoa verkalleen. Taivas kerää pilviä. Aurinko on lämmittänyt useita päiviä ja maa janoaa vettä.

Näkymä ikkunasta aukeaa keskelle kesää. Katson vihreän pellon yllä leijailevien pääskysten lentokuvioita.

Joku lintu laulaa koivussa, aloittaa alusta uudestaan ja uudestaan.

Olen kahdestaan ystäväni kanssa. Hän nukkuu. Mie itken surua ja kaikkea kaunista ympärilläni. Koskettaa se rauha, mikä hänellä on, vaikka tietää rajan lähestyvän. Siinä on minulla oppimista.

Hänenkin aikansa oli, vaikka kuin kysyin, eikö hänellä ollut vielä tehtävää jäljellä.

Vielä ennen hänen lähtöaamuaan käyn mehtäputouksella ja laulan hänelle ääniviestiin Lapinlasten kehtolaulua ja säkeistön iltavirrestä. Saan häneltä tyttönsä kautta viimeiset terveiset.

Sanoi, että olen tärkeä ja muistaa minua lämmöllä.

Jatkan matkaani täällä. Voin yhä oppia elämää.
Kiitos ystävä. Ehkä kaikki se oli sanottu, mitä pitikin.

Kiitos kaikki te, joita muistan sytyttäessäni kynttilän ja muulloinkin.
Kiitos heistä ja kaikesta siitä, mikä yhdisti.
Kiitos, että saan olla vielä oppimassa surusta, ilosta – elämästä.