Itkemätön itku. Levoton tuuli sinussa.
Ahdistus jostain kaukaa tai lähempää kuin näet. Oma, toisen tai molemmat.

Hengähdät maisemassa. Et pystykään keskittymään, et hengitä levollisuutta.
Et tavoita huolettomuuden ja levon tunnetta, vaikka olisit rauhassa, lähellä metsän puhetta.

Onko sinulla huoli tai kaipaus. Onko se elämän kaihoa, sitä, jota kai kannetaan syntymästä hiljaiseen uinahtamiseen saakka?

Jos vaadit iloisuutta, keveyttä, levollisuutta itseltäsi, mutta kadotat lempeyden itseäsi tai toisia kohtaan, et yllä siihen, mitä vaadit.

Jos vain eläisit, etkä mieti, kuulet ehkä itsesi sanovan. Mutta kevätkaiho, joku säie, pitää ilosta kiinni.

Luotathan, että säie katkeaa, kun sen aika on mennyt.

Sitten ilo saa puhdistaa kaiken, virrata kuin runsaat keväiset vedet. Itket ilman, että häpeät sitä, että itket.

Ehkä sen jälkeen maiseman levollisuus tulee sinuun, koskettaa ja olet osa kauneutta, et sen ulkopuolella.

Ja joskus luonto yllättää sinut. Katse kiinnittyy yksityiskohtaan. Näet virran reunalla jotain, mikä huvittaa. Viisas myötätunto, vanha, lempeä, harvahammas nauraa sydämellisesti kanssasi.

Vaikka olisit juuri itkenyt, et tarvitse lupaa sille, mikä virtaa. Naurat, hymähdät huvittuneesti. Tai tunnet vain levollisuutta.

Metsässä on tilaa.