Katsoin keittiön ikkunasta, kun isä ja äiti astelivat autoon. Tunnelma oli alakuloinen. He ajoivat pankkiin neuvottelemaan. Kun äiti ja isä palasivat, koti ei ollut enää meidän.
Saatiin me asua siinä, vuokralla. Vuokranantaja oli yksi isän yrityslainojen takaaja. Hyvin vihainen sellainen. Hänellä oli vihaan syynsä.
Muistan väläyksen pelosta. Tuntematon, iso mies, käveli kotimme sisään. Kysyi äidiltä jotain paperia, isä ei ollut kotona. Äiti yritti etsiä paperia. Mies tepasteli vihaisesti ympäriinsä, kirosi ja huusi. Meän kotona. Paitsi se ei ollut enää meidän. Pelotti, sillä ymmärsin, että tuo mies voisi sanoa, että lähtekää täältä.
Se oli 90-lukua, löysää lainaa, lamaa, ihmiset taloudellisesti tiukoilla. Pankit eivät aina toimineet oikein. Jotain sellaista ymmärrän. Enemmän muistan vain tunnelmia, huolta, vanhempieni väsyneitä katseita. Olin lama-ajan nuori.
– Joka aamu Olavi silti nousee ja lähtee työpaikalle, äiti sanoi. Se, että isä ei antanut periksi, antoi äidille voimia huolehtia perheestä päivästä toiseen. Samoin me lapset ja äidin usko. Ja äiti oli isän vierellä, se antoi isälle voimaa konkurssin jälkeen nousta uudelleen ja uudelleen alkavaan päivään.
Paljon olisi kerrottavaa. Kaikesta on aikaa. Muistan hetken ruokakaupasta. Äiti oli kerännyt ruokaa, maitoa, leipää. Olin äidin vierellä kassajonossa. Tuttu nainen kaupalta pyysi äidin vähän sivummas. Maksuja rästissä, kauppias oli pyytänyt ilmoittamaan, että ei myydä enää velaksi. Ruokakärry jäi siihen.
Matkalla kotiin äiti itki. Kotona meitä lapsia oli paljon. Tyhjät kauppakassit ja nälkä. En muista siitä päivästä muuta. Jostain me varmaan saimme ruokaa, ehkä joku auttoi.
”Yhden asian päätös: En enää elä. Jäin pois, yhteiskunnan ulkopuolelle.” Isä kirjoitti runossaan. Se oli lähellä, että hän olisi antanut periksi. Häpeä. Velat. Menetetty työ. Takaajien maksut. Näkymät vain mustaa. Viina. Burn out.
Jokin kantoi. Jostain virtasi elämään voimaa. Isä ja äiti nousivat, rakentui uutta, velkoja maksettiin pois. Helppoa ei ollut, leipäkaappi väliin tyhjänä.
Auttajiakin oli. Joskus arkana esitettyyn avunpyyntöön vastaus oli, että poimikaa mustikoita. Ja sitten toisaalta, seurakunnan diakonissa pyörähti, toi hautajaisten ylijäämäruokaa.
Tuli päivä, jolloin koti oli taas meidän.
Miksi kirjoitan tästä? Voin ehkä sulkea silmäni niiden ihmisten ahdingolta, jotka tänään miettivät toimeentuloaan. Vai voinko? Voin ajatella, että Suomessa on terveysturvallisuuden nimissä nyt pakko ja paras toimia näin, tällä politiikalla. Ja pitää silmäni visusti kiinni. Sillä ei minulla ole viisasten kiveä.
Mutta en voi unohtaa, että kyse on ihmisistä, joista osa ei ehkä enää jaksa. Monella heistä on lapsia.
J.K.
Kuvan taideteoksen on piirtänyt ystäväni Anna Lumijärvi pikkuveljestäni 1995.
Kaunista viisautta. Kiitos.
Kiitos sanoistasi.
Kiitos sinulle 🙏🏼