Se on siinä, kun halitoidut valkoisesta kukasta, tuulesta tai painat kasvot sammaleelle. Nimittäin läsnäolo.

Se on tiedostamisessa ja luottamisessa. Läsnäolo on hengittämistä ja sitä, kun ei kaipaa minnekään tai mitään. Kaikki on jo tässä.

Mikä meissä silti vetää menneeseen, pois tässäelämisestä?

Jos tuleva on epävarma, niin kuin se lopulta aina on, tosin epävarmuuden sävy vaihtelee, on helpompi kääntyä kohti sitä, minkä jo tietää. Menneeseen.

Mennyt tuo kotoisan olon. Menneestä rakentuu minuus, osa minuutta.
Nostalgia on paluuta kotiin.

Ole läsnä, katso tulevaan! Päästä irti, anna mennä. Ole innovatiivinen. Sanotaan ja hyvä niin. Mikään näistä ei ole itsestäänselvän helppoa.

Mie ajattelin yhdistää nämä, menneen, nyt hetken ja tulevan. Vaikka voin elää vain nyt.

Toivon, että voin luoda rauhoittavia tarinoita ikäihmisille. Tarjoan heille levollisen ja tarinallisen läsnäolohetken. Samalla kuulen heidän tarinoitaan, poimin niistä jotain.

Jos kaikki saa toteutua hyvin, kirjoitan kuulemani pohjalta äänitarinoita muidenkin ikäihmisten kuultavaksi. Tämä on visio.

Työskentelyteemana on Valoisat muistot. Keskitymme siihen, mikä toi/tuo elämään hyvää. Unohtamatta sitäkään, että kivun kautta moni asia on valoksi muuttunut. Elämää ei pakkoglitteröidä, mutta sen sallitaan olla hyvä niiltä osin kuin se on ollut. Lepäämme valoisassa.

Teen jotain ehkä vähän uudella tavalla ja samalla tässä kaikessa on niin syvästi elettyä ja vanhaa.

Kohtaaminen on aina uutta. Läsnäolossa on tuoreus.

Luin kirjan Elävä todiste. Se kertoo suuren ikäluokan ihmisistä. Ajatuksia ja elämää kirjoittajan, Anneli Juneksen, henkilökohtaisen peilin kautta.

”Rakas ikätoveri, elävä todiste selviytymisestä!
Me emme salaa toisiltamme kyyneleitä, menetyksiä, matkamme kipuja, emmekä kiitollisuutta.
Kirja on kiitoslaulu vanhemmillemme, että ”meistäki tuli ihimisiä”.”

Mahdollinen uusi projektini ja tämä vastikään lukemani kirja yhdessä laittoivat sanat soljumaan tekstiksi.


Katson päiviin, joita ei enää tule.
Ja tässä ne ovat
askelissani,
pysähtymisessä
keittiön pöydän äärellä
sekuntien kulkiessa minuuttien välillä,
tuntien, päivien, vuosien.

Mennyt ei tule enää
ja se elää minussa
koettuna, kerrottuina.

Katson
kaipaan ja kiitän


Ps. Jaoin tämän Katson päiviin -”soljutelman” Instagramissa. Yksi seuraaja halusi jakaa sen ihmiselle, joka suree puolisonsa kuolemaa. Kirjoittaessani en tiennyt, että se sellaiseenkin sopii. 💛🙏🏻