Kuopus (2v4kk) oivalsi, että olen äidin lisäksi Anna.
Hän käyttää nimeäni nyt melkein joka lauseessa.
– Laitakko Anna mulle maitoa? Anna, mitä sinä teet? Tule Anna tähän minun vieleen, katotaan kiljaa.

Tuntuu hupaisalta. Olen tottunut, että olen äiti tässä pottukattilan, kauppakassien ja pyykkitelineiden maailmassa. Raparonttosten, vilttihetkien ja ruutuaikakeskustelujen vaihtelevassa maastossa.
Kun kodissa on monen ikäisiä, se on Elämää sykkivine äänineen, arjen pienten ja isojen tunteiden kiitoa ja tussahdusta.

Havahduin miettimään, missä on Anna. Kuka on Anna? Ei kirjoittaja, äänittäjä, äiti tai puoliso. Ei taiteilija, ystävä, asiakas tai naapuri. Ja niin edelleen.

Kun otan kysymyksen vastaan – en ohitakaan odottamaan parempaa hetkeä – tulee ensin omituinen olo. Kuka olen?

Kuin maisema lähtisi laajenemaan ulapaksi, poluksi läpi metsien, loputtomiksi tunturijonoiksi. Vedeksi, joka virtaa, virtaa ja virtaa. Tuntemattoman kaupungin valoiksi, lehdiksi, jotka havisevat puistojen puissa. Se laajenee syväksi hiljaisuudeksi ja pilvien hitaaksi liikkeeksi, taivaaksi niiden takana.

Kuin vapaus ja vastuu kävisivät piirileikkiä. Osaatko kuvitella itseäsi ilman suhdetta toisiin. Äkkinäinen sanoo, että tottakai täytyy osata. Ethän ole hukassa itseltäsi. Tunne minuutesi, niin tunnet vahvuutesi. Näe se mitä todella olet. Kohtaat myös heikkoutesi.

Kaikki on tuttua. Rypyt ja silot. Harmaat sipaisut hiuksissa. Tuike hymyssä ja silmissä. Silot, rypyt harmaat ja tuikkeet myös ajatuksissa, tunteissa. Tuttua ja silti…

Kuka olet? Vastaus on lopulta kuin uni, josta juuri heräät. Se on siinä lähellä, tuttuna ja tuoreena. Etkä tavoita sitä enää, se lipuu.

Kuka sinä olet ilman, että määrittelet itseäsi suhteessa toisiin ihmisiin tai siihen mitä teet. Tavoitatko sen?

Olen itselleni kovin tuttu kaveri ja ihme ja mysteeri. Avara maisema ja lopulta tunturilaakson pieni kukka lujaa kalliota vasten. On kumarruttava, että todella näkee. Viipyillen.

Äkkiä sitä vain ymmärtää, että omaa vastausta suurempaa on lahja, jota elämäksi kutsutaan ja minussakin sykkii. Ja nöyrä kiitos, että se yhä sykkii.

– Äiti minä heläsin, keitä puuloa.
Kiitos, lapsi. Riittävän selkeää. Että on äiti, lapsi, aamu ja puuro.

Enkä minä itseäni tässä puuroa lappaessani kadota. Mie olen mie. Sinä saat olla sinä.