Meri auttoi selkiyttämään. 
Olin kävellyt mehtässä ja jokivartta ja miettinyt.
Että mikä on tämä.

Meri vaahtopäineen kertoi sen, mitä metsän rauha ja joen tyyneys eivät nyt olleet kertoneet: 
Minuun oli kertynyt levottomuutta.

Olin yrittänyt hahmottaa jotain liian suurta. Tätä aikaa, johon ei oikein saa otetta.
Sitten mie itkin. Odottamatta. Minussa tapahtui se klassinen -meri suuri ihminen pieni- ajatus. 
Elämä on meri, joku runoilee. Se on.

Maailman mahtavatkin ovat vain ihmisiä. Eivät he tiedä, mikä aalto heidät pyyhkäisee pois. 

Levottomuus. Jostain näkymättömästä pitäisi saada kiinni. Hallita aikaa, ratkaista.

Meri näytti, mitä tunsin. Se toi myös tyyneyden. 
Minulle jää vain luottamus suurempaan kuin ihminen. En hallitse aaltoja, en merta. Mie elän arkeani ja kannan sisälläni rauhaa. Pienesti, minuna. 
Elämänmittainen tehtäväni on olla mie. Suurta en saavuta, en edes tavoittele.
Mutta jos muistaisin lempeyden, siinäkin on tarpeeksi tehtävää.