Hyppään kesään kuin kukkamereen kulleronkeltainen hame ylläni. Tervetuloa juhannus, valoisa mittumaari.

On aika heittää pyyhe harteille ja juosta lasten kanssa kilpaa uimapolkua rantaan, uida pois kaikki pölyt ja mielen seitit.

On aika leipoa kakku juhannusprinsessalle, tasan yksitoista vee, jolle Pajakylän joulupukki ehdotti nimeksi Marmelaadidaadi. Mutta Ilona oli heti ihan meidän Ilona.

Onko aika kerätä seitsemän kukkaa, pystyttää juhannuskoivut, täyttää kiukaan vesipata ja laittaa valkoinen liina pöydälle.

Olisiko aika sanoa, että no tule sitten haikea olo, kun kerta jo olet. Kumpua suru syvältä kalliosta, ja pisaroi pois, pois!
Joki jatkaa kulkuaan. Se virtaa. Keskikesän yö virtaa, sen joka lehdellä ja kukalla lepää valo.

On aika antaa valon virrata. Niin ja joen. Ajatusten.

Ja mie hyppään keltahame ylläni. Uin kesää, leivon kakkua, poimin kukkiasi, oi elämä. Heitän löylyä, katson, kun lapset kirmaavat polulle. Valo leikkii varjopiilosta ja laitan valkoisen liinan pöydälle.

Onhan aika soittaa äidille hoivakotiin hyvää juhannusta. Tuttu ääni. Lempeä. Tässä se on, hiljaisissa sanoissa kantajani kipu. Elämä riisuu häntä. Maammoikävä – kalliojuurista latvaan, koko varren mitan.

En minä enää komenna ikävää pisaroimaan poispois. Syliä se tarvii ja lepoa. Peittelen hellästi metsäkukilla, näkee lapsuuden unta.
– Kauniita unia, sanon ja suukotan.

Yhtäkkiä hymyilen töyhtöhyypälle, joka kipittää jaloillaan tietä pitkin. Siinä on jotain inhimillistä.

Tulen tähän. Ihan tähän, missä olen. En kiirehdi mitään toisissa, en itsessäni. Avaan kädet levälleen ja lapsi juoksee syliin. Toinen poluilleen pois päin. Hänellekin avaan kädet mennä. Lennä! Joka on sydämeen valoisasti painettu, pysyy siellä. Äitikin.

Nyt mie jo naurahdan sitä tiekiitäjä-töyhtöhyyppää. Ihmisyyttä. Elämäni totuuksia ja satua. Juhannus on tullut. ☀️