Rakkaus ei katoa iän myötä. Yksi niistä asioista, joita äitini on opettanut minulle elämällään.

Hän avioitui vanhoilla päivillä uudestaan.

Ikäihmistenkin rakkauteen kuuluu naurua, hauskoja sattumuksia ja paljon hellyyttä. Elämän tuoma kokemus tuo yhdessäoloon myös sellaista leppoisuutta ja lempeää hyväksyntää, jota nuoremmat ehkä vasta opettelevat.

Rakkautta on se, että peittelee toisen päiväunille viltin alle. Tai sitä, että käy yhdessä ruokaostoksilla ja lykkää kauppakasseja lastenrattailla, kun käsivoimat eivät riitä enää niiden kantamiseen. Tai sitä, että vaikean leikkauksen jälkeen sanoo toiselle, että me taidetaan sittenkin selvitä tästä.

Sekin on rakkautta, että muistellaan aiempia puolisoita avoimesti ja kunnioittavasti. Se, mitä on ollut, on saanut olla ja se, mikä on nyt, on uutta lahjaa.

Äiti on nyt toisen kerran leski. Pentti kuoli juuri ennen joulua. Vaikka me lapset olemme äidille rakkaita, emme voi korvata sitä, mitä puoliso hänen elämäänsä toi. Eikä kukaan aikanaan täyttänyt isämme kuoleman jättämää tyhjää tilaa äidin elämässä.

Vaikka suru on yksinäinen matka, niin äitini kuin suurin osa ihmisistä tarvitsee suruun myös vierellä kulkijoita. Että joku on lähellä ja ymmärtää. 

Läheisen kuolema toi joulun päiviin erilaista pyhyyden tunnetta kuin aiemmin. Hoivakodissakin olivat kaikki asukkaat kokoontuneet kunnioittamaan hetkeä, kun häntä, joka oli ollut yksi heistä, kuljetettiin ruumisautoon. Taustalla soi juhlava Bachin jouluoratorio.

Ihminen puhuu ehkä vahvimmin lähdettyään. Erilaiset tilanteet ja sanomiset nousevat mieleen. Katse, hymy, viimeisen tapaamisen tunnelma. Kaipauksessani minua lohduttaa, että ehdin sanoa äitini puolisolle ne asiat, joita olin toivonut. Hyvästellä ja kiittää häntä.

Kävin joululomalla useita kertoja metsässä. Siellä oli tilaa ajatella ja rauhoittavaa olla. Siellä oli pakkanen, kirkas taivas ja pysähtyneisyys. Yksittäisen linnun ääni. Metsän puheessa oli puiden hiljaisuus.

#soljutelma

#kolumni

#UusiRovaniemi