Se oli naistenpäivä. Istuin nuotiolla. Ajattelin.
Mietin, kuinka usein sanon ääneen muillekin kuin perheen pienimmille sen hyvän, mitä heistä ajattelen. Voisinko sanoa useammin? Tai sen, että yleensä ajattelen heitä.
Istuin laavulla ja katsoin kintaitani. Yli 20 vuotta vanhat, punaiset kintaat. Äiti ne minulle aikanaan osti. Joskus mietin, miksi äiti osti punaiset. Ja sitten olin iloinen, että ei minkään muun värisiä. Punaiset kintaat merkitsivät minulle lämpöä ja rakastamista.
Käsineiden nahka oli ajan saatossa hiutunut ohueksi. Pidin kintaita lähinnä metsässä ja hiihtäessä. Niin sinäkin kevättalvena, kun arkeen oli tullut suru.
Silloin hiihdin usein metsässä ja suolla. Join teetä kuusen juurella, kintaat lepäsivät lumella. Sanoin hiljaisuuteen:
– Kuulepa veli, rakasti se äiti sinuakin. Ja rakastaa yhä. Kaikkia meitä.
Katsoin edessäni näkyvää suon sinistä hetkeä. Mietin veljeä ja kintaat hangella olivat sururuno.
Naistenpäivä, katsoin kintaita, ajattelin äitiä.
”Sano hyvä ääneen.”
Tartuin puhelimeen.
– Äiti.
– Mie tässä, hyvää naistenpäivää.
– Kiitos samoin.
– Semmosta vaan, että olen tässä laavulla ja mulla on nämä sun ostamat kintaat kädessä.
Miten se yhtäkkiä olikin niin vaikeaa.
Aioin kiittää kintaista ja kertoa, mitä ne ovat minulle vuosien ajan viestittäneet.
– Niin, että mistähän sie oot ne sillon joskus ostanut?
Pöh, ei sen näin pitänyt mennä.
Ei äiti muistanut, mistä oli ostanut. Puhuimme kaupassakäymiset, voinnit, siskonpojan kaktuskuvat. Tärkeitä kuulumisia.
Oli aika lopettaa. Ei minusta ollut sanomaan tavallisuudesta poikkeavaa.
– Eipä mulla tässä tämän kummempaa.
– Mukava, kun soitit.
– Joo öh, aloin soittamaan hyvää naistenpäivää ja näistä punaisista kintaista… että minusta on mukava, kun ne on sun ostamat ja punaiset. Kun käytän niitä, mie ajattelen, että ne kertoo, että äiti rakastaa mua.
– Pitää paikkansa.
Pitää paikkansa, niin se äiti sanoi.