– Rekku lähtee Amerikkaan.

Kuvittelin Amerikan kaukana olevaksi isoksi nurmikentäksi, jossa eläimet juoksevat vapaina. Ihmettelin, millä koirat pääsevät sinne.
– Junalla, joku sisaruksistani kertoi.

Rekku oli karannut metsään ja purrut siellä kävelyllä ollutta naapurin mummoa. Piti käydä lääkärissä. Asia sovittiin, isä maksoi lääkärin ja lääkkeet.

Rakastin Rekkua, vaikka se oli vähän arvaamaton. Kerran se varasti pyykkinarulta yöpaitani ja puri sen täyteen reikiä. Piilotin yöpaidan.

Naapurissamme asui mies, jota Rekku tervehti iloisesti häntäänsä heiluttaen. Taisto tuli usein pientä polkua pitkin Rekun luo ja toi sille koiran herkkuja. Oli toinenkin naapuri. Hän huusi koiralle ja heitti Rekun häkkiin kivillä.

– Rekku, mitä sinä teit… Rapsutin vaitonaisena koiraa. Se oli aiemmin purrut naapurin Teemua, kun pojat juoksivat tiellä ja Rekku lähti perään.
– Se vain innostui, yritin selittää.

Ajattelin paeta Rekun kanssa kauas metsään. Arki jatkui, koira oli yhä meillä. Olin toiveikas.

Olin käynyt koulun jälkeen kirjastoautossa ja pysähtynyt mehulle ja pullalle Iita-mummon luo. Iitakin oli naapuri.

Monesti, kun kävin lenkillä Rekun kanssa, Iita huikkasi ovelta
– Tulkaa käymään! Hän antoi Rekulle koivuhalon, jota se sitten jyrsi palasiksi sillä aikaa, kun minä join mehua.

Kävelin kotiin päin. Näin kaukaa, miten pikkuveli talutti Rekkua siniseen autoon. Koira haukkui. Ovi laitettiin kiinni.
Rekkua oli tultu hakemaan! Juoksin. Auto kääntyi ja lähti pois. Katsoin auton loittonevia takavaloja.
– Tappaja! sähisin veljelleni ja ryntäsin sisälle.

Huoneessani kirjoitin päiväkirjaani monta kertaa: Rekku on tapettu. Rekku on tapettu. Ja itkin. Kyllä minä tiesin, ettei mitään Amerikkaa ollut olemassa.

Lapsen suruun sekoittui syyllisyys. Kuvittelin pettäneeni Rekun viipymällä kirjastoautossa. Ja pullan ja mehun vuoksi.

Vanhempina lapsen suru on vaikea kestää. Puhuttiin Amerikasta. Kiertoilmaisu.

Mitä jos olisi puhuttu ja kohdattu? Voi olla, että olisin silloin yrittänyt oikeasti karata koiran kanssa. Jos olisin tiennyt varmuudella, että Rekku lopetetaan, olisin voinut hyvästellä.

Äiti ja isä toimivat ehkä suojellen. Tai koska koira piti lopettaa, eikä se ollut kenestäkään mukavaa ja helppoa, asia vain hoidettiin pois ilman sen enempiä. Pikkuvelikin teki sen, mitä oli pyydetty.

Ei sinä aikana mietitty, olisiko koiralle voinut löytyä toinen koti. Lopetuspäätös oli ehdoton. Rekku saattoi olla vieraille vihainen. Se oli eläin ja se oli purrut jo kahta ihmistä.

Käytätkö kiertoilmaisuja? Mitä on olla rehellinen vaikeassa hetkessä? Miten kestän toisen pettymykset tai surun? Mitä on lapsen suojeleminen tai paras?

Yleensä vanhemmat haluavat lastensa parasta ja toimivat sen mukaan. Myöhemmin voi huomata, että olisin voinut jossain tehdä toisin. Minullekin on käynyt niin. Elämä on sellaista. Jotain voi korjatakin.

Isä piti minua sylissä. Hän näki, että olin itkenyt. Voisin saada joskus uuden koiran. Eivät syli ja lupaus tuoneet Rekkua takaisin, mutta surulle tuli ohuesti lämmin peitto.

Istuimme kotimme portailla, pikkusisarukseni ja minä. Pihamäntyjen välistä näkyi syksyinen tähtitaivas. Osoitin kirkkainta tähteä.
– Se on Rekun tähti. Kun tähti vilkkuu, niin Rekku vilkuttaa meille ja juoksee onnellisena.
Meidän Rekku.