Eräänä aamuna 5v lapsi
– Mie oon keksiny runoa. Alotin jo illalla.

”Oli pieni tyttö, rakas lapsi.”

– Tännään keksin runolle lopun

”Sillä tytöllä oli kaksi isosiskoa ja kaksi isoveljeä…”

-Se ei ollu noin lyhyt, keksin enemmän

”Niillä oli uusi vuosi.
Ne söi piparia, kakkua, sipsejä – ja vielä karkkejakin. (Naurua.)
Ja oli limsaakin.”

– Mie vielä mietin.

”Uusi vuosi ja ne päivät meni.
Tytöllä rasitti, että se ei ois tahtonut mennä vielä kouluun.”

– Mun pitää saaha ajatuksille nyt vähä lepotaukoja, sie voit nyt kirjotella sun omia juttuja. Mie piän aina silmiä kiinni, kun mie ajattelen…
Mie keksin jo.

”Tyttö tuli koulusta ja oli hänen lempiruokaa tortilloja. Hän oli iloinen, kun hän innoistui siitä niin paljon.”

– Mää mietin vielä vähän aikaan. Saatan huomenna miettiä vielä niitä tarinan loppuja. Se oli tarina eikä runo.

Miettii hetken.

”Isä tuli kotia. Tyttö oli siitä iloinen.”

– Tää on aivan lopuillaan. Huomenna tai päivemmällä mietin ne loput kohat. Että nyt on pitempi lepotauko sitten.

Tämä runotarina opetti minulle keskeneräisenäkin.

– Luovasta prosessista, kypsyttelystä, kirjoittamisesta.
– Tarinan lapsella on lähellään rakkaita ihmisiä ja siitä ilo.
– Herkut ovat juhlaa.
– Loman jälkeen arkeen palaaminen ei aina innosta, ilo löytyy kuitenkin.
– Työn ja levon tasapaino.
– Ja mikä helmi tämä lause:

”Hän oli iloinen, kun hän innostui siitä niin paljon.”

Mutta ehkä helmien helmi on kuitenkin runotarinan alussa… 
– Oon keksiny runoa, aloitin illalla ”Oli pieni tyttö, rakas lapsi.”
Oikeastiko lapsi alkoi nukkumaan nuo sanat mielessään.
Kokeiltaisko mekin tulevina iltoina. ”Oli pieni… rakas lapsi.” Sinä juuri.

Olla rakas. Siihen on hyvä nukahtaa.