– Kaikki surulliset tekevät itsemurhan, sanoo nuori. Oli kuullut sen jostain.

Reppu selässä astelee pieni koululainen. Pellon poikki, metsän vierestä.

Kävin vastassa ekaluokkalaista, kun pakkanen koputteli -33 ja tuntui kuin -39. Ettei yksin tarvinnut kylmässä kulkea.

Lapsi sai valita kävelytien ja polun väliltä. Siispä taaperrettiin.

Uutterasti päivä toisensa jälkeen Suomen koululaiset Raahessa, Kotkassa, Helsingissä, Tampereella,
Joensuussa, Kuopiossa,
Imatralla, Kajaanissa,
Kalajoella, Oulussa,
Vimpelissä, Kuusamossa,
Kolarissa, Ivalossa…
kulkevat kouluun ja takaisin.
Niin täällä meilläkin Kemijokivarressa.

”Olen unessa useasti sun kaduillas, koulutie.” (V.A. Koskenniemi)
Lapsen mieleen, sen muistosopukoihin tallentuvat kuvat koulumatkalta. Maisemat.

Miten kaunista kaikki voi olla! Parhaimmillaan jotain sellaista, mikä kantaa aikuisuudessa.

Huonoimmillaan koulutietä ei halua muistaa tai muistajaa ei enää ole. Ei jaksanut.

– Ei se ole ihme, jos Suomi on maailman onnellisin maa, kun kaikki surulliset tekevät itsemurhan, sanoo nuori.

Millaisessa maassa lapset elävät, missä ilmapiirissä nuoret? Meidän tulevaisuusihmisemme, rakkaat.

Mitä hyvää minä ja sinä voimme tehdä?

Vaikka ympärillä on kaunista ja hyvää, jotain raskasta on koko ajan olemassa.

Millainen maisema avautuu pienestä, taskussa kannettavasta ruudusta?
Mikä on totta?

Pysyvyys. Turva. Lämpö. Välittäminen. Ilo. Miten nämä sanat muuttuvat todeksi, käytännössä koettavaksi?

Helppo on kysyä. Vastaaminen…

Ehkä se on sitä, että aloitetaan siitä vierestä, läheltä. Ja sitäkin, että miten minä elän, millaista todellisuutta luon, mikä ilmapiiri on minun ympärilläni.

Kirjoitan sanan, toisen. Valoisia tarinoita. Eivät ne ole pelkkää satua. Kuvat ja hahmot voivat olla mielikuvitusta, lauseet runoa.
Mutta niissä on totta välittäminen. Ja toivo.

Kirjoitan valoa, kun maailmassa vilisee ankeuttajia. Siitä mie aloitan. Ja siitä, että pidän sylissä tai menen puolitiehen vastaan.

En mie tiiä, millaisessa tilanteessa sinä juuri nyt olet. Istahda silti hetkeksi ja anna sen totuuden virrata sinuun, mikä on hyvää. Että sinulla on paikka ja tehtävä, merkitys.
Sinua tarvitaan ja sinä tarvitset muita. Ja lämpöä. Armollisuutta. Kaikki me.

Mitä pienemmäksi tehtäväsi arvelet tai se arvioidaan, sitä tärkeämpi se on. Niinkin se vain menee.