Niin me ihmiset hyvää tarkoittaen sanomme. Tsemppiä ja silleen. Minäkin.

Valitse nyt. Ota se kaikki hyvä ja kaunis ja valoisa. Ota rohkeus ja sinnikkyys. Ole oman elämäsi voittaja.

Kuka näkee hänet, joka ei jaksa valita? Kuka näkee uupuneiden katseiden kasvavan määrän, huolijonot ja surun, joka koputtaa olkapäälle ensin niin hellästi, että tulet aukaisseeksi sydämesi oven?

On sanoja. Lempeitä. Sellaisiakin sanoja, jotka pistimen tavoin satuttavat. Ja sanojia, joiden ääntä kiristävät terävät reunat. Mitä enemmän sanojalla on valtaa, sitä enemmän hän voi kylvää rakkautta tai pelkoa. Se on valinta.

Lapset poimivat kukkiasi, elämä. Mutta talvi on pitkä. Eikä metsän verhokaan suojaa tuiskulta, joka puhaltaa puhurin lailla.

Ihminen, tuo tuolla, joka kulkee vähän kauempana jo, kiirehtii. Hän ei ehdi pysähtyä. Ei nosta kättä naapurille tai hymyile rupelihäntäkoiralle. Tuo kiireinen ihminen, kovin tärkeä.

Hän, joku outo, tuntematon. Kääntyy kulman taakse, kiertää korttelin ja saavuttaa sinut. Astuu samoissa askelissa. Kaivaa aarteen taskustasi ja näppäilee koodin. Valo syttyy ruutuun ja maailma aukeaa.

Ruudulla näkyy ihminen jossain kauempana, joka ei välitä pysähtyä, kiertää korttelin. Ja ihminen olet sinä, avaat lukituksen. Kuljet maailmaan nimeltä Pois-tästä-todellisuudesta.

Portin pielessä heiluttaa koira rupelihäntäänsä. Lapsi antaa sille poimimansa kukat, ja yhdessä he kulkevat kesässä, jota puhurissa kulkevat eivät näe.

Mitä ihmettä minä tällä kirjoituksella haen? Ihmettä hyvinkin, sanojen ja hyvyyden ihmettä. Sinua, ihminen. Haen sinua sieltä kaukaa ruutumaailmasi takaa. Sillä sinä olet ihme ja ihmeitten tekijä.

Olet tässä. Painat sitä sivussa olevaa pientä nappia. Ruutu sammuu ja elämä alkaa. Katseet kohtaavat. Löytyy sanoja, hymy vastaa hymyyn.

Sinä näet lapsen ja koiran. Näet, miten he juoksevat kesää, nauravat aurinkoa, puhuvat lintua ja kuusikon oravaa. Lapsi on huoleton, rakastettu ja vapaa. Sinä olet se lapsi. Voisitko olla?

Ps. Kirjoitin tämän ihmiselle, joka on mie.