Soljutelma

Lapsuuden maisemat kulkevat mukana

Koululainen kävelee reppu selässään. Pellon poikki, metsän vierestä. Lapsi valitsee kävelytien ja polun väliltä. Polku kiehtoo tällä kertaa enemmän.

Kaukana edessä kohoaa luminen Kaihuavaara. Talviaurinko kurkkaa Kivalon takaa. Tuolla näkyy jään peittämä joki ja tuossa loistavat kappelin valot. Kaikesta tästä piirtyy lapsen mieleen sielunmaisema.

Päivä toisensa jälkeen koululaiset kulkevat uutterasti kouluun ja takaisin. Arkiaamuina aukeavat kotien ovet niin Helsingissä, Sinetässä, Tampereella kuin Vikajärvellä, Rautiosaaressa ja Kuopiossakin. Ja koulun pihat odottavat kulkijoitaan Hirvaalla, Muurolassa, Oulussa, Jyväskylässä, Meltauksessa, Ivalossa…

Niin myös täällä meillä Yläkemijokivarressa.


Parhaimmillaan koulutieltä lapsen mieleen tallentuu sellaista, mikä kantaa aikuisuudessa. Lapsuuden maisemat kulkevat mukana. ”Olen unessa useasti sun kadullas koulutie”, kirjoitti V.A. Koskenniemikin.

Huonoimmillaan koulutietä tai koko kouluaikaa ei halua muistaa. Niihin liittyvät muistot voivat olla liian synkät.

Tärkeää on lasta ympäröivä tunneilmapiiri. Turva. Lämpö. Välittäminen. Ilo. Miten nämä sanat olisivat totta kaikille lapsille ja nuorille? Miten pitää yllä ajatusta ja tunnetta, että elämässä voi käydä hyvin?

Sillä on suuri vaikutus, miten meidät kohdataan syntymästä aina viimeisiin päiviimme asti. Aivan arkisissa hetkissä hyvällä kohtaamisella on rohkaiseva ja elvyttävä voima.



Yläkemijoen koulu on mainio. Siellä on lasten ollut turvallista aloittaa pitkä koulutaival. Opettajat tuntevat kaikki oppilaansa.

”Minusta on tullut ihan kyläkoulufani”, kirjoitti ystäväni, joka on pitkään työskennellyt isoissa kouluissa opettajana.

Meillä pienet asiat ovat suurta. Niin kuin esimerkiksi koulun uusi kello. Yksi opettaja huvitti oppilaita sanomalla, että se on Vanttauskosken uusi nähtävyys.



Olin vastikään Tennilän kylätalolla pitämässä Valoisat muistot -tarinahetkeä varttuneemmalle väelle yhdessä diakonissan kanssa. Meidät ja mukanani ollut kuopukseni otettiin vastaan sydämellisellä lämmöllä. Portaat oli lakaistu lumesta. Pöytä katettu valmiiksi. Kahvit ja teet, mehu sekä tarjottavat. Takassa tuli.

Minulle varattiin paikka pitkän pöydän keskivaiheille, lapselleni siihen viereen. Miten hyvää tekeekään arvostava kohtaaminen. Hyväksyvät katseet. Hymyt. Kiinnostunut kuuntelu. Kiireettömyys.

Sain Tennilästä valoisia muistoja. Eräs kyläläinen muisteli, miten hän käveli lapsena kouluun, ja matkan varrelta pellolta lähti aina kaksi poroa saattelemaan. Porot saattoivat lasta koululle asti. Äiti oli ihmetellyt miten paljon lapsi oikein syö, kun pyysi aina leipää evääksi. Pitihän sitä poroillekin, koulumatkakavereille, olla leipää.

Tätä on elämän ainutlaatuisuus, tarinoita. Jos muistamme jonkin valoisan, se voi kantaa.



Ps. Lasten kasvaessa koulumatkakin kasvaa – kylältä kaupunkiin. Odotamme luottaen hetkeä, kun lupaukset muuttuvat teoiksi, ja kaupunki palauttaa julkisen liikenteen tänne Yläkemijoelle.

Tämä kolumni on julkaistu Uusi Rovaniemi -lehdessä tammikuussa

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *