Ei kuulunut mitään, ei niin mitään. Pöllö lensi äänettömästi.
Vuoden viimeisenä päivänä helmipöllö oli eksynyt kanojen ulkohäkkiin. Ovi oli jäänyt auki. Se ei osannut ulos ja antoi auttaa itseään. Puolisoni nosti linnun niin, että se pääsi lentämään vapauteen.
Seisoin pihalla ja pieni pöllö lensi aivan vierestäni. Vaikka olin tiennyt että pöllöt ovat hiljaisia lentäjiä, tuntui ihmeelliseltä kokea se konkreettisesti. Äänetön, kaunis lento.
Kiinnostuin, otin selvää. (Google) ”Pöllöjen höyhenet ja sulat ovat pinnaltaan ja reunoiltaan pehmeämpiä kuin muilla linnuilla.” Siksi lennosta ei kuulu ääntä. Ja pöllön siivet ovat kroppaan suhteutettuna kookkaat, sen ei tarviyse räpytellä niin tiheään, että pysyy ilmassa.
Luin tietoa hakiessani myös helmipöllöön liitetyistä uskomuksista. Se oli sopivasti keveää lentoa satumaailmaan.
🦉 Helmipöllö vahvistaa maailman katsomista lapsen silmin.
🦉Suloinen helmipöllö vie tonttujen, keijujen ja maahisten maailmaan.
Ehkä myös tuntuhisten (pienten tunturikansalaisten) maailmaan. Helmipöllöstä tuli tsemppilintuni.
Pöllö muistui mieleeni uudestaan, kun olin kuopuksen kanssa retkellä. Teetä ja leipää kuusen juurella. Olimme 2,5-vuotiaan kanssa ihan hiljaa. Kuusen runkoon pyrähti pikkulintu, jälleen pääni vierestä. Kuulin sen siipien äänen ja muistin pöllön äänettömän lennon.
Puukiipijä se tällä kertaa kävi tervehtimässä. Vaikutti pelottomalta. Vaalea vatsa vain vilkkui, kun se kipitti runkoa pitkin kohti kuusen latvaa. Lapsikin seurasi ääneti linnun liikkumista.
Jatkoimme eväiden syömistä.
– Äiti, tiiäkkö mitä?
– No mitä?
– Sie oot lakas. Istuimme pulkassa vieretysten ja lapsi nojautui olkaani vasten.
– Oii, niin sinäkin olet rakas.
Miten osaavatkin yllättää sanomisillaan. Tuntui idylliltä. Tällaisiin hetkiin tartun, pysähdyn täysin.
Lapsen sanoista tiesin, että tässä ja nyt, verkalleen heiluvien kuusen oksien alla, lapsi oli onnellinen. Niin mieki olin.