Kastan varpaat kesään ja kerään aurinkoa. Nukun tuulenhenkäykseen.

Ja herään, kun joku on vailla maitoa. 

 

Kesä on jo hilippassut tovin heinäkuuta. Vielä voin kuulla lintua aikaisin aamulla. Pajulintu laulaa vihreitten lehtien takana. Oma pieni pajulintu käpertyy lähelleni vatsa pullollaan lämmintä. 

 

Yöilma on hiostava. Ehkä se kerii ukkosta päivälle. Ajatukset. Niitä on jos jonkinlaisia. Useimmat niistä, varsinkin ne ukkoshautovat, voisi puhaltaa huis hais hois ja pois.

Ajatuskarkotus vaatii syvähengitystä ja mielen pintakelluntaa. Silti sama ratas helposti jumittaa. 

 

Aloitti sateen. Harmaa viitta harteillaan aikainen kesäaamu kääntää kylkeään.

Eskarilainen on herännyt varhain

– Yläkerrassa on kuuma, en voi nukkua. 

Hörpitään yhdessä raikasta vettä. Takapihan ovella kuuntelen.

Heinäkuu huokaa.

Huomaan narulla vettä tippasevat toppatakit. Joutavat sisälle kuivumaan. Kipaisen märälle apilamatolle paljain jaloin. 

 

Milloinhan tunsin ensimmäisen kerran kostean nurmikon varpaitteni alla? Tai milloin lempeä käsi silitti päätäni ensimmäistä kertaa? Kuulin lintua tai sadetta? En muista. 

 

Kömmin takaisin lepäämään. Vauva kaipaa unimaitoa. Joka päivä ihmettelen ja ihastelen. Että me saimme sinut! Ja ymmärrän. Vaikka en muista, milloin koin elämän ihmeitä ensi kerran – ruohoja, kastetta, lintuja, lempeyttä – aivan kuin meidän vauva, myös minä olen kokenut ne niin, että joku tärkeä ihminen, usein äiti, on ollut kanssani. Ja rakastanut.