Tunnen puolison käden selässäni, kuulen kätilön kannustavat sanat. Keskityn tallentamaani mielikuvaan mehtäputouksesta. Kerään siitä voimaa. Veden pauhu ja sen virtaus kalliota vasten, ja pinnistän voimat äärimmilleen. 

 

Siinä hän lopulta on ensi-itkuineen. 

 

Joskus vielä käyn vauvan kanssa tutulla putouksella. Sitä ennen kuljemme lähimetsän varjoissa. Yllämme koivujen heiju, niiden lehdillä kesän valo. On levollista kuulla tuulen tarinaa oksistossa. 

 

Saman levollisuusvaikutelman havaitsi aikanaan EMDR -menetelmän eli silmänliiketerapian kehittäjä, psykologi, fil.tri Francine Shapiro. Hän käveli ahdistuneena puistossa ja pysähtyi katsomaan liikkuvia puun lehtiä. 

 

Hän huomasi, että jotkut häiritsevät ajatukset olivat yhtäkkiä hävinneet hänen mielestään. Tähän kokemukseen ja lisätutkimuksiin pohjautuen Shapiro kehitti terapiamenetelmän, josta on ollut monelle apua. 

 

Katson vauvan kasvoja koivujen suojassa. Matkaan menneeseen. Kohtaan hetken, johon en voi palata. Hetken, jonka tiedän olleen ja jota en voi tavoittaa. Minussa se silti on, se aivan ensimmäinen kerta, kun katsoin puiden oksien lempeää liikettä ja lehtien havinaa. 

 

Ehkä nyt tavoitin levollisuuden. 

 

Lapsuuden hyvät luontokokemukset kantavat meitä. Nuoruudessa ja nyt aikuisena, kun haluan selvittää ajatuksia, löytää sanoja tarinaan tai vain olla, kuljen puiden lomaan. Tai veden luo. Katson taivaan pilviä tai vaaramaiseman kumpuja. 

 

Nyt, kun vauva on vielä kovin pieni, teen lyhyitä kävelyitä. Istahdan kotini takaportaille ja katson valkoisten runkojen välistä välkkyvää jokea, vakaata Kemijokea. 

 

Annan vauvan kuulla laineita ja puita, nähdä lehdenvihreää ja taivaansinistä. Annan hänen tuntea auringon lämmön, nurmen kosketuksen ja tuulen. 

 

Joskus kuljen vauvan kanssa putouksen polulle. 

 

Ehkä putoukselta löytyy yhä satuja tai tarinoita, linnun laulamia. Ehkä kerron tarinan mehtäputouksen pojasta. Tai sen naisen ajatuksista, joka kulkee lapsi sylissään, lapset sydämessään. 

Kukapa sen tietää.