Teen jouluostoksia ja huomaan etsiväni jotain tuttua, maanläheistä. Istahdan reppuni kanssa ostoskeskuksen penkille. 

Seuraan ihmisten kulkemisia. Vieressäni istuu vanhempi nainen villakangastakissaan. Hänkin näyttää katselevan ihmisvilinää. Mietin, sanoisinko hänelle jotain. Mitä jos hän haluaa olla rauhassa? 

Istun hiljaa. Vilkaisen uudestaan. Vaikuttaa ystävälliseltä ja – hänellä on sylissään ruislimppu. Harmaatukkainen mummo ja tuore ruisleipä. Tuttua, maanläheistä. 

– On palijon väkeä, aloitan. 

 

Keskustelumme polveilee lasten joululahajoista ja lukemisesta ulkomaan uutisiin. Siihen, millon kumpainenkin on tullu Rovaniemelle ja miksi. Missä hän eli ennen sitä, missä minä. Hän kertoo edesmenneestä äidistään ja minä kerron isästäni, jonka kuolinpaikka on pohjoisessa lähellä naisen lapsuusmaisemia. Olemme nähneet samoja tuntureita. 

 

Kerron aikovani teelle. Hän on käynyt suklaapuodissa ja suosittelee sitä minulle. 

– Käyn vielä ostamassa sieltä kotiin muutaman joulutortun. Tule, voin näyttää sinulle sen paikan! 

 

Kuljemme vieretysten jutellen. Toistemme nimiä emme tiedä, kun eihän niitä ruukata kysyä. 

 

Kahvilassa on lämpöisää. Vitriinistä löytyy paljon käsintehtyjä suklaita. Nainen tekee ostoksensa. Ennen lähtöään hän kääntyy minua kohti ja ojentaa pienen rasian. 

– Ostin tämän sinulle. 

 

Minulle! Hämmästyn ja ilahtuneena halaan häntä. Nainen halaa takaisin ja toivottaa hyvää joulua. Hän kääntyy pikaisesti ovelle, ja näen, että hän on liikuttunut. Minäkin olen. Ovi käy, ja hän on mennyt. 

 

Kotona kerron tädistä, joka istui ostoskeskuksen penkillä ruisleipä sylissään. Kerron, miten hän lahjotti minulle lämmintä joulumieltä. 

 

Illalla, kun lapset nukkuvat, keitän teetä. Istun keittiön pöydän ääreen puolisoni kanssa. Tee höyryää. Pienestä rasiasta löytyy kaksi vaaleanpunaista suklaasydäntä. 

 

Hiljaa mielessäni kiitän tuntemattoman ihmisen kohtaamisesta ja toivon, että hänellä olisi valoisa joulu.