Polku vie suolle, jolle olen joskus huutanut suruani. Huusin sillain, ettei kuulunut ääntä. Lunta vasten. Äänettömästi lumeen. Silloin hangella oli ohut, jäinen kuori. Kun painoin siihen kasvoni, hangen jäinen pinta meni rikki.
Nyt mie kävelen hiljoksiin samaa polkua.
Uusi vuosi alkoi ja olen vähän utelias ja epävarma. Mitä uutta on edessä, mikä on ennallaan? Millaiset tarinat odottavat tänä vuonna?
Hengitän mehtää. Se on melkein hiljaa. Tikka kopsuttaa mäntyä, tuuli heiluttaa lumisen koivun latvaa.
Villasukilla kävellään keveästi. Ei minulla jalat paina. Sydämessä painaa kyllä. Jotain epämääräistä. Ehkä se on tämä polku ja sen muistot.
Muistan.
Kun nostin kasvot lumesta ja näin lumisirpaleet, itku vapautui. Suo otti sen vastaan, suo ja sen käkkyräiset puut ja verestävä taivas. Itkin pikkuveljeä, jonka elämä päättyi sirpaleiden keskelle. Äkkiä. Rajusti.
Nyt en mene suolle asti, käännyn takaisin. Valo on matalalla pilvien välissä. Tuuli heiluttaa yhä koivun oksia, mutta niin hiljaa, että lumi pysyy niissä.
Siitä on yli kuusi vuotta. Suru ei etene kaavojen mukaan, se kulkee omaa reittiään, omalla tavallaan. On aikoja, jolloin en ole ajatellut veljeä. Ja aikoja kuin nyt, veli on muistoissa lähellä, suru tuntuu tuoreelta. Tätä on olla ihminen.
Elän tässä ja menneessä ja tulevassa. Sanotaan, että jos haluaa elää tätä hetkeä, pitää olla läsnä. Eikä meillä edes ole muuta kuin tämä hetki.
Tässä läsnäolossa on silti mennyt ja tuleva. Ne risteävät minussa. Mennyt on elettyä ja minussa. Tuleva on tuntematonta, elämätöntä, mutta mietin sitä, suunnittelen jotain. Ne ajatukset ovat minussa.
Niin kai se on. Minussa on koko elämäni ja minussa ei ole mitään. Vain tämän hetken hengitys ja sydämen lyönnit. Se on paljon.
Kannan kädessä huovuttamaani Unilintua. Olen aikonut ottaa siitä muutaman kuvan mehtässä. Tiedän, että se voi vaikuttaa höpsöltä tai hassulta. Mutta. Kirjoitan tarinoita lapsille. Heidän mielestään on aivan normaalia, että Unilintu on mehtässä ja otan siitä kuvia. Niin minustakin ja muulla kai ei niin väliä.
Kävelen. Lumi kuiskii villasukkien alla. Muistan vanhemman ystäväni sanat
– Anna, on ilo seurata, miten rohkeasti ja samalla lempeästi kuljet omaa polkuasi.
Kiitos. Nämä sanat oli hyvä muistaa.