Tunturi ei ole sattumalta kirjoituksissani. Sen polut, purot, niillä on paikkansa. Tunturi on kaunis sana.  

”On yö. Keskikesän yö. Tunturi nukkuu, vain sen pienet purot juoksevat hereillä.” Näin alkaa Unilinnun syntytarina. Tunturin rinteessä, niittyvillojen keskellä, syntyi Unilintu. Se nousi siivilleen ensimmäistä kertaa. Oli lasten valoisien unitarinoiden aika. 

Pitkäperjantai vuosia sitten, mustaperjantai. Tuuli yltyi lähes myrskyksi. 
Isäni kuoli Lappiin, kaatui sukset jalassa tunturin rinteeseen, autiotuvan pihalle. 

– Nyt lähti Olavi, ystävä sanoi. 

Rinkka palasi kotiin ilman kantajaa. Miehet, vaelluskaverit, istuivat kotimme olohuoneessa hiljaisina. 
– Sai kuolla paikkaan, jota rakasti. 

Tunturi
kutsuit ja kuulin
tuulee kovin 
tuulee niin että 

menkää te vain edellä
minä tämän latuni hiihdän
rinkkako, kyllä se joutaa 

kun tuuli käy ylitseen, ei häntä enää ole

mistä nuo sanat nyt tähän
en ole ennenkään periksi antanut 

tuuli käy
minua ei enää ole
 ja olen kaikkialla, missä he vain muistavat

tunturilla
tuulessa

Lokakuun matala valo loistaa pisaroissa. Pimeän lähestyessä kerään valopisaroita. Yksi elämäni oppiläksyistä on ollut se, että kaikkiin kysymyksiin ei ole vastausta. Ja se, että surua voi kirjoittaa keveämmäksi. 

Yhtä pimeää tarinaa vasten on kirjoitettava kolme valoisaa.
Eikä sekään aina riitä. 

Hyräilen lapselleni unilaulua. Yhtäkkiä tuntuu, kuin isä olisi lähellä, sanoisi vuosien takaa vielä ne sanat, jotka tiesimme, mutta joita emme sanoneet.

 Hyräilen. 
”Katsohan lapseni tunturikoivu
selkänsä viimalle kääntää.
Auringon puolella silmuja täynnä,
kuolosta kevättä kasvattaa…”

Niin se on. Pimeimmälläkin hetkellä tartun valoon. Kirjoitan sen tarinoihini.