Hiihdän metsään, puiden lomaan. Latu suihkii.

Olen useana kevättalvena käynyt oman ”suruhiihtoni” kotikylän maastossa.

Maisemien hidas vaihtuminen, ladulla puurtaminen ja lihaksissa tuntuva väsymys ovat kuin hiljaista rituaalia. En puhu, mutta jokin minussa puhuu. Ehkä enemmän kuuntelee, ajatus avartuu.

Muistan isääni, joka kuoli hiihtäessään ja muita läheisiä, joiden aika täällä on päättynyt. Pikkuveljen kuolemasta tulee tällä viikolla kymmenen vuotta.

Tämän vuoden alussa olen ollut kaksissa hautajaisissa. Niissä välittyi kiitollisuus elämästä. Muistelimme, itkimme ja nauroimme yhdessä. Olen tavallista enemmän miettinyt ajan rajallisuutta.

Surun syvyys voi yllättää ihmisen. Yksinäisimmät hetket kysyvät: ”Onko ketään, jonka kanssa voin avoimesti ja luottaen jutella? Onko enää ketään, joka ymmärtää?”

Ja yksi surun kauneimmista asioista on lohdutus, joka antaa tilaa, myötäelää ja kuuntelee. On vierellä, kun tarvitset.

Muistan, miten ensimmäisten kuukausien ajan veljeni kuoleman jälkeen itkin joka kerta matkalla kaupunkiin, kun rekka tuli vastaan. Kuin olisin vieraillut veljeni kuolinpaikalla.

Ajattelin, mitä tästä tulee, kun aina silmät sumeana. Päähäni pinttyi ajatus, että asian kohdatakseni, pitäisi päästä jonkun ison auton kyytiin. Ystäväni puoliso ajoi työkseen kuorma-autoa. Sovimme ajelusta.

Koputin valkoisen kodin oveen. Minua jännitti.

Tervehdimme ja minulle tarjottiin omenoita. Pihalla kasvavat puut olivat tuottaneet satoa ensi kerran.

Niin leppoista, ”Maistapa omenaa”. Tuli heti helpompi olla.

Kuorma-auto hyrähti käyntiin. Ystävän puoliso kysyi, mitä asioita olin miettinyt veljeni kolariin liittyen. ”Mikä sinua erityisesti mietityttää?”

Kerroin ja hän kuunteli.

Hän pyysi katsomaan, miltä näyttää, kun henkilöauto tulee vastaan. Tein niin ja se oli minulle tärkeä hetki.

Kuorma-autosta maisemat vaikuttivat erilaisilta kuin matalasta henkilöautosta. Katse tähysi kauas ja vielä kauemmas.  

Ystäväni oli keittänyt ajelun aikana teetä. Juttelimme keittiössä kuolemasta, surusta ja pikkukylän elämästä. Ja joimme teetä. Sain kotiin viemiseksi omenoita. Sain mukaani myös sitä lämpöä, millä ystäväni ja hänen puolisonsa minut kohtasivat. 

Kun kaupunkireissulla tuli taas rekka vastaan, se muistutti yhä, että veli on pois. Mutta muistin myös omenat, aurinkoisen teehetken ja kysymyksen – Mikä sinua mietityttää? 

Onko sinun lähelläsi ihminen, joka kaipaisi kuulla saman kysymyksen.