Helmikuun aamu ja iloinen puheen pulputus. Jono koululaisia kävelee kyläkoululta kohti jääkiekkokaukaloa. Jokainen kantaa isoa kassia ja jääkiekkomailaa. Kohta alkavat pelit.
 
On se hyvä, että meillä on täällä oma koulu ja siellä liikuntaa.

Muistan, kun koululaisena raahasin omia kaunokkejani kouluun. Luistinpussi paukutti pyöränrengasta vasten.

Ja mikä vauhdin ja vapauden tunne jäällä liitämiseen liittyi!
 
Parhainta tukea lasten luistelulle ovat riittävän terävät luistimet ja se, että jäästä pidetään hyvää huolta. Täällä laitamillakin.
 
Luistelukauden huomaa kotonakin, eteinen on täynnä kypäriä ja luistimia. Vaikka lapset luistelevat myös vapaa-ajalla, nuoremmat eivät aivan yllä siihen, mihin isoveljet aikoinaan. He melkein asuivat kaukalolla naapurin lasten kanssa.
 
Kun pakkanen kiri, pelit siirtyivät sisälle. Pojat lämivät sählymailoilla kahdesta pilttipurkin kannesta tehtyä kiekkoa. Olohuone toimi pelikenttänä ja äiti välillä erotuomarina.
 
Selostuksella oli tärkeä rooli, pienet mertarannat pistivät parastaan. ”Peli on tällä hetkellä hiveltävää katseltavaa… heeei näittekö minkä maalin kaveri iskee… Sieltä tulee maaaaaaaali!” Kiekkokisojen parhaat selostukset oli opittu ulkoa. Rytmi ja äänenpainotkin.
 
Jossain vaiheessa olohuonematseja aloin toivoa, että pakkaset vähän lauhtuisivat ja lapset siirtyisivät taas ”ulkomaille”, niin kuin pieni kiekkoilija ulkona oloa kuvasi.
 
Tänä ruutuaikana ilahduttaa aina, kun lapsilla on ulkoilusta punaiset posket. Olisi ehkä tarpeen terotuttaa omatkin luistimet eikä vain nostalgisesti muistella lapsuutta, jolloin luisteltiin, tehtiin hiihtoretkiä ja laskettiin yhdessä pulkkamäkeä.  
 
Vaikka en seuraa jääkiekkoa, se saa minut liikkeelle. Menen MM-otteluiden tai olympialaisten aikaan usein kävelylle metsän rauhaan.

Palatessani kotiin ei tarvitse kysyä, miten kävi. Se ilmoitetaan välittömästi tai sen aistii ilmapiiristä.
 
Jälkipelien lopuksi todetaan, että tämä oli vain peliä, ja uusia pelejä aina tulee ja menee. Samoin tunnekuohut tulevat ja menevät. Elämä jatkuu.  
 
Lasten myötä opin lätkäsanastoa. On hörppyä, lämäriä ja yläbörsää. Ne ymmärrän.
Nuorison puhetta kuunnellessa joudun välillä kysymään, mitä he tarkoittavat. Englanti ujuttautuu suomen kielen sekaan. Huomaan jälleen haikailevani lapsuuden pulkkamäkiin, joissa huudettiin pitkiä pellavia.
 
Myös lapset oppivat ilmaisuja meiltä aikuisilta ja muualta ympäristöstään. Hyvässä ja pahassa. Pienimmät käyttävät kuulemaansa yllättävissä yhteyksissä. 
 
Pakkanen oli taas kirinyt kolmeenkymppiin. 3,5-vuotias kuopus istui kanssani saunan lämmössä. Hän pyysi, että hakisin ulkoa lunta saunaan sulamaan. En innostunut ajatuksesta, pakkanenkaan ei houkutellut.

– Se on rakkauden hinta, kuului vastaansanomattomasti.