Kysyin kerran ystävältä, voinko viedä eteenpäin satua, jonka kuvitukseen hän osallistui. Siis viedä senkin jälkeen, kun hän ei enää ole täällä. Ystävä lupasi ja sanoi, että voin käyttää kaikkea, minkä koen tärkeäksi tai mikä auttaa minua tai toisia. Sellainen hän oli.
Olimme aikoneet käydä yhdessä putouksella, paikassa, josta on tullut minulle tärkeä. Elämä kuljetti toisin, sairaus vei ystävän voimia.
Laitoin hänelle viestin:
”Tänään aamulla kävin taas putouksella. Ajattelin, että sinä olit mukana. Jutustelin putouksella, äänitin puhelimeen. Jos jaksat, kuuntele joskus, jos on sellainen hetki.”
Olin aiemminkin äänittänyt ja tiesin, että hän piti ääniviesteistäni. Tässä viestin tajunnanvirtaa vähän syksyisemmäksi muokattuna:
”Täältä etäämpää jo kuuluu sen kohina. Polku laskeutuu putoukselle. Putouksen tiimalasi on ohuen lumikerroksen reunustama. Kevään vesipaljoudet ovat takana, kesän virtaus viilentynyt. Putous odottaa talvea. Mutta vielä siinä on vaahtoa ja virtaamisen iloa.
Katson, miten vesi virtaa ja virtaa. Tiimalasia katsoessa tulee mieleen aika, koska tiimalasi mittaa aikaa. Vesi virtaa ja aika virtaa.
Putousta katsoessa miettii mennyttä, mitä kaikkea siinä on ollut.
Putouksella ja metsällä on ihmeellinen vaikutus, niin kuin luonnolla yleensä on. Polun alussa askel saattaa painaa, on jotenkin sumeaa. Jokin vaan hidastaa kulkua. Mutta täältä lähtiessä askel on keveämpi. Varsinkin jos malttaa rauhoittua ja antaa vaikka putouksen huuhtoa ajatuksia. Tulee valoisampi mieli.
Vesi virtaa, se vain virtaa. On ollut aikoja. Ja sitten toisenlaisia aikoja. Joskus tuntuu, että ei jaksa enää. Mutta aika ei pysähdy näihin väsyneisiinkään hetkiin. Se virtaa. Ehkä onneksi. Koska tulee uusia aikoja tai niissä pieniä hetkiä. Välähdys kiitollisuutta.
Vähän niin kuin auringonsäde, mikä nyt paistaa tuohon putoukseen ja tuo valon tuota tummaa vasten, niin samalla tavalla erottuu kiitollisuus.
Kuuset kohoavat korkealle, ne huojuvat hiljaa. Ne ovat ihan hiljaa. Ne vaan on.
Ehkä niiden kätköissä on lintuja, ja varmasti onkin pieniä lintuja. Niitä ei kuule tähän putoukselle. Niiden laulu ei erotu.
Joskus ajanvirta kohisee niin, että ei erota linnun ääntä. Kun kulkee arjestaan hitaammille, rauhallisemmille poluille, voi erottaa linnun ja miten se laulaa. Lintu laulaa aamua ja kesää. Tai se laulaa hiljaisemmin syksyä ja lähestyvää talvea.
Kun kuljen polulla takaisin päin, mie kerään sylin täyteen lintujen lauluja.”
Ystävä vastasi:
”Olen viettänyt taas raskaan päivän. Kuljin mukanasi ja tunnelmoin itseni iloon.”
Viikon päästä pyhäinpäivänä sytytän hänelle kynttilän. Ja muillekin rakkaille. Moni meistä sytyttää itselleen tärkeän ihmisen muistolle. Haluan muistaa ystäväni valon ja kannustavat sanat.
Syli täynnä lintujen laulua.
Lohdullista ja kaunista luettavaa. Olet kokenut monia voimaannuttavia hetkiä putouksen äärellä. Luonto hoitaa meitä jokaista. Aivan ihana tuo viimeinen lause: ”Syli täynnä lintujen laulua .”?
Kiitos, Mirja! Totta, mehtäputous on yksi voimapaikoistani. Yhä useampi kulkija on tämänkin paikan löytänyt. Siellä on hyvä hengähtää ja iloita luonnosta, yhdestä parhaimmista lahjoista, joita ihminen on saanut.
Luonnon kauneudesta saa ammentaa voimia. Samoin näistä sinun kirjoituksistasi, Anna❤
Kiitos ❤️