Lentäminen on kiinni vain omasta päästä ja rohkeudesta, kommentoi Pentti, isäni veli, kirjoitustani. ”Lennä ajatustesi mukana, anna niitten viedä. Parhaimmat matkansa voi tehdä vaikka laiturilla istuen.”

Lennä ajatustesi mukana. Rohkaiseva, innostava neuvo. Sitä kirjoittaminen on parhaimmillaan, ajatusten lentoa. Itsekritiikki on hankala kumppani, se jarruttaa ja latistaa. Siksi isäni pikkuveljen kannustavat sanat osuivat ja jäivät mieleeni. Ja siksikin, kun kuulen niissä vähän sitä äänenpainoa ja sanavalintaa, jotka isälläkin ehkä olisi, jos hän olisi täällä.

Oma pää ja rohkeuden puute voivat estää lentämisen.

”Lennä ajatustesi mukana, anna niiden viedä”.
Uskalla innostua. Vaikka on lokakuu ja maisema hiljenee, värit vaimenevat sävyvivahteiksi. Vaikka synkät talous- ja terveysuutiset riippuvat harmaina säkkeinä päivien yllä ja miettisit, kannattaako täällä kenenkään mitään enää yrittää.

”Parhaimmat matkansa voi tehdä vaikka laiturilla istuen”, Pentti-setäni kirjoitti. Oli levollinen sunnuntaiaamu. Lähdin rantaan ja istuin laiturille. Kyllä siellä voi syyssumun aamussakin istua. Ei minulla ollut kummoisia ajatuksia, kunhan istuin vain.

Puuvene laiturissa näytti vähän alakuloiselta. Ehkä se johtui siitä, että oli sade ja että vene oli tyhjä. Talvi on edessä ja pitkä matka kevääseen. Ja se vene oli yksin.

Eristäytyminen on syksyn surullisimpia sanoja. Laiturille kävellessä olin soittanut äidilleni. Huomasin olevani hetken aikaa kateellinen hoitajalle, joka puhelun aikana tuli äidin huoneeseen. Ihan vain siitä, että hän sai mennä sinne huoneeseen ja laittaa äidille radion päälle.

Laiturilla annoin ajatusten viedä matkalle, jota kaipaan: Istun äidin ja hänen puolisonsa sohvalla hoivakodissa, olen juuri keittänyt teetä ja me jutellaan hiljoksiin. Välillä naurahdetaan, eikä maski peitä hymyjä. Mie silitän äitiä hartioista. Silleen hellästi, koska äiti on niin hauras.

Istuin laiturilla. Kemijoki virtasi uomassaan. Metsässä lintu lauloi tii-tii-tii, lokin sävelkulku kantautui kauempaa. Lokakuun hämärä hyssytti maisemaa, teki siitä rauhallisen. Levollisuus on edellytys sille, että ajatukset voivat lähteä lentoon, piirtyä sanoiksi ja teoiksikin. Kun väsymys, huoli ja väittelyt vaikkapa siitä kuka valehteli ja mitä, valtaavat alaa, yhteys toisiin ihmisiin kapenee. Ja kun ulkopuolisuuden tai yksinäisyyden tunne istuu vieruskaveriksi, ei ole pitkä matka siihen, että ilo katoaa.

Iloa ei voi pakottaa. Aidossa, välittävässä kohtaamisessa se silti on aina läsnä, vaikka puhuttaisiin vaikeistakin asioista, niistäkin jotka pelottavat. Sen vain tuntee, kun toinen välittää. Ilo kulkee syvänä pohjavirtana.

Lasten keskellä eläessä arkeen tuo nostetta mm. heidän hauskat juttunsa. Hammashoitolasta palatessa pikkutytöt juttelivat:

– Se oli sama huone kuin viimeksi, mutta eri hoitaja. (Suuhygienistinä oli tällä kertaa nuori mies.)
– Niin oli. Toisena kertana se tyyppi oli samanmerkkinen kuin äiti.