Haukotuttava hämäryys. Päivän vaaletessa matala valo hipaisee pihakoivua.

Tartun siihen valoon. En voi pidätellä sitä, mutta voin vähän aikaa läpivalaista ajatukseni, mieleni. Levähtää valoisuudessa.

Auringolle en voi, no en voi mitään. Sillä on aikansa ja reittinsä.

Se kurkkaa juuri ja juuri Kivalovaaran takaa. Pohjoisemmassa aurinko näyttäytyy seuraavaksi vasta, kun ollaan hyvän matkaa tammikuulla.

Pian se ei enää kurkkaa meilläkään vaaran takaa. Pimeän aika lisääntyy päivä päivältä.

Mutta se ei jatku loputtomiin. Tulee seisaus.

Tulee käännös valostumiseen pienin askelin. Sitten jo harppaus ja loikkaus. Ollaan taas keskellä keväthankia ja pian jo ihmetellään yötöntä yötä.

Yksi elämän oppi kaamosajalla minulle on osata pysähtyä ja nähdä, mikä tuo valoa elämään. Mitkä asiat valostuttavat ja auttavat kulkemaan hämäräpäivissä.

Mitä ovat ne asiat sinulle, jotka auttavat kulkemaan silloinkin, kun luonnovalo ehkä tulvii, mutta mieli on maassa?

Jokaisella vuorollaan on oppikirja auki niiltä sivuilta. Hämäräsilmin ihmislapsi koittaa tihrustaa tekstiä, yrittää löytää sanoja, pitkästä tekstistä edes valopilkkuja.

Toivon, että silloin, kun sinulla on ne sivut edessäsi, sinulla saa olla matkassasi säkene, kipene tai kajo valoa. Ja ystävä.

Valo kulkee matalalla siksi, että se löytäisi painuneimmatkin mielet, väsyneimmät ajatukset. Se elvyttää toivon, että koittaa sekin päivä, kun rujo ja karu maa saa pisaroita, pisaroita.

Ja lempeästi valoisampi teksti kirjassasi versoo, aukeaa, sivu kääntyy.

Elämän hyvyys ja luottamus, mitkä sinuun on kirjoitettu kaunokirjaimin, avaa jälleen maisemansa.