Olen odottanut erästä yhteydenottoa. Se varmistaisi jo suullisesti sovitun. Pitkä hiljaisuus.
Kaikella on aikansa.
Keväälläkin.

Kun aurinko häthätää kurkistaa, pakkanen napsahtelee ja edessä oleva talvi tuntuu nälkävuodelta, käy mielessä, että mitäs jos pikakelaisi hiirenkorvien aikaan.

Sitten hämärähyssyssä ja hitaammissa kierroksissa tuntuu hyvältä, että on myös tämä vähänvalon aika.

Kevät on matkassa, se on mielenlaatu.

Malttamattomuuden ymmärtää, kun odottaa jotain. Odottaminen on mielenhallinnan oppitunti. Joskus asioille on hyvä laittaa vauhtia. Joskus kiirehtimällä vain sotkee.

Taitoa on erottaa, kumpi joskus nyt on.

Vuosia sitten, kun kävimme serkkulassa, pikkupojat ihmettelivät, mitä mustaa on levitettynä paksulla pihalumella. Se oli tuhkaa. Perheen isä oli ”tehnyt kevättä”.

Muutama päivä kyläreissun jälkeen puin pojat pihalle. Olin menossa vauvan kanssa perässä, kunhan ensin syöttäisin ja vaatettaisin.
Rauhallisessa imetyshetkessä annoin katseen levätä kimaltavalla lumella, etupiha oli täynnä aurinkoa.

Kun sain tarvittavat touhut tehtyä, vilkaisin takapihalle. Se ei ollut täynnä aurinkoa.

Vitilunta peitti isohkolta alueelta harmaa peitto. Lähellä takaovea sitä oli paksu kerros, ja jostain tupsahteli lisää, pölinä vain kävi.

Asuimme paritalossa, ja pojat olivat löytäneet naapurin tädin jätesäkin, johon hän oli kerännyt talven aikana syntyneet tuhkat.

Riensin ovelle. Mitä ihmettä te! Eipä siinä enää kiirettä.

Pojat olivat yltäpäältä tuhkassa. Lumessa ei kimaltanut aurinko, mutta kaksissa harmaissa kasvoissa loistivat siniset silmät.

– Tehtiin kevättä!

***

Ehkä mie vain odotan. Päästän irti siitä odottamisestakin ja elän nyt on nyt elämää. Se tulee, mikä on hyvä.

Saatan onnistua  – tai sitten oppia.