Luen, miten pirteästi ihmiset kertovat uudesta tarmosta ja tekemisen meiningistä heti vuoden alusta. Mietin, miten minulla tuntuvat talviunipäivät joululoman jälkeen jatkuvan. Että jos kääntäisi kylkeään ja raottelisi silmiään vähän myöhemmin. 

 

Ymmärrän toki, minulla on öitä valvova pikkumies viekussa. Mihinkään ei ole kiire pienen viereltä. Ja toisaalta tunnen luovuuteni ja sen virtaukset. 

Talviunipäivät ovat tärkeitä. Hiljaisuudessa syntyy uutta. 

 

Luovaan taukoon liittyy silti ripaus huolta. Jos tekstiä ei enää synnykään? Jos en löydä sanoja tai sanottavaa. Entä jos tarinat juoksevat vain kaukaisilla salomailla, tunturin lumilla tai nukkuvat ikuisesti kuusten kätköissä? 

 

Tulee taitekohta. Karhu kääntää kylkeään. Kuin lisääntyvä valo, mie annan kaiken hiljalleen virrata. Luonto hyräilee ensitavut. Sanat heräilevät. Löytyy jotain, joka koskettaa. Sipaisee sumusuon siveltimellä.

Sitten. 

 

Tiedättehän tarinan Lyytistä, jonka puoliso muutti Amerikkaan. Hän ei kirjoittanut miehelleen ja sitä ihmeteltiin. Lyytiltä puuttui osoite. Kun hän sai sen, johan alkoi Lyyti kirjoittaa. 

 

Lyyti on kuin luovuus. Tulee suunta ja tarkoitus. Osoite. Kun sujuu, se vaan soljuu. 

Silloin. 

 

Lyyti kävelee ja kävelee ja kävelee

tiet ja polut, selkoset

aapasoiden vaiverot

myötä päivää kävelee 

 

vihdoin kuulee 

tuuli hiipii varvikossa

näkee

kurki nukkuu sumurikossa 

 

Lyyti alkaa kirjoittaa

annetaan Lyytin kirjoittaa