Aika, sen hitu. Katoaa kuin pöllyävä lumi. Näet sen juoksevan, mutta et tavoita sitä. Jos yrität pidätellä aikaa käsilläsi, huomaat kauhovasi tyhjää. Olet polvillasi lumisella tiellä ja tuuli puhaltaa.
Täällä, vähän maailman laidalla, yritän välillä hahmottaa kuin etäämpää, mikä on aika, jota elämme. Kuvani ei ole ihan selkeä. Voiko se täysin ollakaan hetkenä, jolloin elää tätä, mikä olemassa on.
Jälkeen päin voi tulla tarkempi kuva. Tosin sekin sisältää tulkintoja. Tulkitsija päättää, mihin keskittyy.
Se, mitä hahmotan, kertoo, että on menossa monenlaista. Muutoksia. Ja että ihminen, mieki tässä, on toisinaan hämillään.
On monta hiihtäjää ja erilaiset maastot. Latu vie, latu tuo. Samalla aika kuin pöllyävä lumi menee menojaan.
”Jokainen päivä piirtää meistä muistokirjoitusta
niin kuin hiihtäjän latu lumessa.
Taakse jäivät maisemat vaikeakulkuiset,
levähdyspaikkojen hiillokset…”
Tämä oli osa lapinkävijä-isäni muistolle kirjoitetusta runosta. Isän ystävä, kummisetäni, kirjoitti sen.
Levähdyspaikkojen hiillokset. Lempeät sanat. Voi pysähtyä, lämmitellä nuotiolla. Istua ehkä vierellä, kuunnella. Levähdys kuulostaa siltä, että on paikka, jossa olla hiljaa. Ja saa olla ymmärtämättä kaikkea.
Yksi tärkeimmistä päätöksistä mitä elämässämme teemme, on päätös siitä, miten käytämme ajan, jonka olemme saaneet lahjaksi. Niiltä osin, mitä voimme päättää.
Kunpa osaisin valita oikein, näkisin oleellisimman. Ehkä tärkein on pienissä teoissa ja ajan hitusissa.
Kerran ollessani sairaalassa viereisellä sängyllä makasi herttainen mummo. Hän odotti syöpätutkimuksen tuloksia. Epävarmuus oli kuluttavaa.
– En haluaisi vielä kuolla.
Ei minulla ollut sanoja. Myötätunto oli.
Ja nainen ymmärsi minua. Hän sanoi viisaasti elämän koettelemuksista
– Ei aina tarvitse yrittää hyväksyä, välillä sekin on paljon, että vain suostuu.
Jokainen päivä piirtää meistä muistokirjoitusta. En ole täydellinen. Ei kukaan meistä. Kuitenkin toivon viisautta ja voimia, että valitsemme sanamme ja tekomme niin, että jälki, joka meistä jää, olisi enemmän valoisaa ja lempeää kuin rikkovaa.
Pöllyävän lumen keskellä toivo on selkeä maamerkki. Niin myös armollisuus. Jospa ne saisivat aina erottua, pyryttääpä sitten mistä suunnasta tahansa.