Ajatus jouluruuhkaisita kaupoista ei houkuttele. Asun pienellä kylällä ja viihdyn mieluummin sen mehtäpoluilla.

Silti yksi muisto vuosien takaa saa minut hymyilemään. Keskellä Rovaniemen joulukatuja kohtasin sydämellisyyttä, joka jäi mieleen:

Tein jouluostoksia. Etsin jotain tuttua, maanläheistä. Löysin muutaman lahjan ja istahdin reppuni kanssa ostoskeskuksen penkille. Odottelin samalla kylällä asuvaa ystävääni. Hän on töissä kirjastossa, olin tullut aamulla hänen kyydissään kaupunkiin. Edessä oli yhteinen kotimatka.

Seurasin penkin ohi kulkevaa ostoskansaa. Viereeni istui vanhempi ihminen villakangastakissaan. Hänkin näytti katselevan vilinää. Mietin, sanoisinko jotain. Mitä jos hän haluaa olla rauhassa?

Istuin hiljaa. Vilkaisin uudestaan vierustoveria. Vaikutti ystävälliseltä ja – hänellä oli sylissään ruislimppu. Harmaatukkainen kulkija ja tuore ruisleipä. Tuttua ja maanläheistä, aloitin keskustelun

– On paljon väkeä.

Keskustelumme polveili antikvariaatista ostetuista lahjoista lukemiseen, ulkomaan uutisiin ja turisteihin. Ja siihen, missä hän eli ennen Rovaniemelle tuloaan, missä minä. Hän kertoi edesmenneestä äidistään ja minä isästäni, jonka kuolinpaikka on tunturilla lähellä naisen lapsuusmaisemia.

Mainitsin aikovani teelle ja hän suositteli suklaapuotia.

– Käyn vielä ostamassa sieltä kotiin muutaman joulutortun. Tule, voin näyttää sinulle sen paikan!

Kuljimme verkkaisesti vieretysten ja juttelimme yhä. Toistemme nimiä emme tienneet, eihän niitä ruukata kysyä.

Kahvilan vitriinissä oli esillä paljon käsintehtyjä suklaita. Juttelukumppani oli jonossa edelläni ja teki ostoksensa. Ennen lähtöään hän kääntyi minua kohti ja ojensi pienen rasian.

– Ostin tämän sinulle.

Minulle! Hämmästyin. Ilahtuneena halasin häntä. Hän halasi takaisin, toivotti hyvää joulua ja kääntyi pikaisesti ovelle. Näin, että hän oli liikuttunut. Minäkin olin. Katsoin pahvinen rasia kädessäni loittonevaa harmaatakkista kulkijaa ja hymyilin.

Kotona kerroin tuntemattomasta, joka istui ostoskeskuksen penkillä ruislimppu sylissään. Kerroin, miten hän lahjoitti minulle lämmintä joulumieltä. Ehkä emme enää tapaisi. Muistaisin hänet silti.

Illalla, kun lapset nukkuivat, keitin teetä. Istuin keittiön pöydän ääreen puolisoni kanssa. Tee höyrysi ja tuoksui omenalle. Avasin pienen rasian kannen ja löysin kaksi vaaleanpunaista suklaasydäntä.

Olin kiitollinen tuntemattoman ihmisen kohtaamisesta. Hiljaa mielessäni toivoin, että hänellä olisi valoisa joulu.