Minulla ja ystävälläni Annalla oli nuorena unelma yhteisestä lasten kirjasta. Sovimme, että mie kirjoitan ja Anna kuvittaa.

Anna muutti pohjoiseen, pohjoisemmaksi kuin mie, opiskelemaan eräoppaaksi ja jäi lopulta asumaan tuntureiden maahan. Hän eli vaatimattomasti ja vaelsi tuntureilla niin usein kuin voi.

Anna kulki rauhallisesti pohjoisessa luonnossa, näki, kuuli, haistoi ja tunsi sen syvästi. Hän näki enemmän kuin moni muu.

Anna oli itetaiteilija. Hän harrasti, teki työkseen ja myös opetti käsityötä ja taidetta.

Anna sairastui vakavasti. Sairaus otti yliotteen. Viestittelimme. Kerran kirjoitin, että se meidän yhteinen unelma jäi toteutumatta. Siihen Anna ei vastannut.  Lopulta revontulien loimutessa pakkastaivaalla hänen matkansa päättyi.

Jonkin aikaa hautajaisten jälkeen Annan veli otti yhteyttä. Hän kertoi, että Anna oli muistanut ystäviään ja testamentannut minullekin jotain.

Sain noin 60 pientä akvarellimaalausta. Tunturimaisemia eri vuodenaikoina. Ja niissä maisemissa pieniä tonttumaisia hahmoja. Kuvien mukana oli teksti, joka sai minut itkemään, kaipaamaan ja nauramaan. ”Kuvitus tarinaa vailla.”

Mie näin mielikuvissani, miten Anna nauroi. Vedet silmissä sydämellistä naurua. Sai yllätettyä minut. Pakahduttaa tämä mittaamaton ystävyyden lahja.

Annan kuolemasta tulee ensi vuonna kolme vuotta. Olen katsonut akvarelleja useita kertoja. Nyt tuntuu, että on aika aloittaa minun osuuteni kohti yhteistä unelmaa.

Anna on lähellä ajatuksissani, ihan vierellä. Katson kuvia, sen pieniä hahmoja. Leikkisiä ja viisaita, tunturin omaa kansaa. Hymyilen, tunnen lämmön. Nyt on pienen väen, tuntuhisten, aika tulla piilostaan, kertoa tarinansa. Anna tuntee sen jo.

Toivon, että kuulen sen. Uskallan kuulla. Tunturien ikivanhan viisauden, rauhalliset polut ja ilon, joka helähtää.

Muistan Annaa, kun kuljen tunturisanojen polulla. Ja ystävä osoittaa pieniä punanuttuja.
– Älähän sure, katso miten vekkuleita ne ovat. Niissä on ilo.

Kiitos rakas kaima, minkä teit!