Täytän tänään 45 vuotta. Ihan vasta täytin 23.
Minusta tuntuu, että kaikki mummelit ovat korkeintaan 23-vuotiaita.
Reilu vuosi sitten tapahtui aivan erityistä. Toivo syntyi. Minusta tuli mummeli, semmonen mehtämummeli.
Silmät täynnä ihmetystä Toivo tuo toivoa ja valoa. Rakas pojanpoika, hymysuu.
Saman vuoden keväänä Toivolle syntyi setä. Elämä antoi minulle vielä uuden tehtävän – rakastaa Aarnia, meidän kuopusta. Vikkelää tähtisilmää, mehtänpoikaa.
Lähes yhtäaikaa Aarnin kanssa syntyivät Pikku Kakkosen tilaamat äänitarinat, Rauhoittavia tarinoita tuntureilta.
Olen saanut palautetta, että tarinoissa on lämpöä, valoa ja rakkautta. Toivo ja Aarni ne sinne toivat – ja kaikki rakkaat lapset, joita olen saanut ja saan hoitaa tai kohdata muuten.
Katsokaa lasten silmiä. Niissä ON tähtiä! Jos mikään ei ole rikkonut, lasten silmistä voi lukea valoisia tarinoita, rauhaa. Luottamusta. Iloa.
Vielä mummelista. Se on arvonimeni, vaikka käy se mummokin.
Lapsuudesta muistan laulun:
”Ain kotiin mä jään elän mummelin keittiössä…”
Haluaisin olla laulun mummeli, jonka luona lapsi voi jutella.
”Siell istun mä vaan ja katson, kun mummeli keittää. Siell olla mä saan ja jutella päivät pitkät. Sinne mä illoin aina puikahdan. Kun mull on nälkä niin parhaat herkut mummeli laittaa…”
Että minulla olisi aikaa. Sitä toivon. Aarnille, Toivolle, lapsille. Ja sitten tämä mummeli puikahtaisi välillä mehtään, putoukselle, Kaihuanvaaran poluille ja vaikka tunturiin. Hengittelemään ihtekseen. Sillä kokemuksesta toki tiedän, että sitäkin tarvin ja että tähtisilmälapset ovat myös pieniä, kerkeäväisiä vintiöitä.
Sieltä tuulten kainalosta, mäntypuiden halauksista ja utusoiden lauleloista toisin poikasille terveisiä. Tallelle illan tarinoihin.
Minusta tuntuu, että kaikki mummelit ovat korkeintaan 23-vuotiaita.
Reilu vuosi sitten tapahtui aivan erityistä. Toivo syntyi. Minusta tuli mummeli, semmonen mehtämummeli.
Silmät täynnä ihmetystä Toivo tuo toivoa ja valoa. Rakas pojanpoika, hymysuu.
Saman vuoden keväänä Toivolle syntyi setä. Elämä antoi minulle vielä uuden tehtävän – rakastaa Aarnia, meidän kuopusta. Vikkelää tähtisilmää, mehtänpoikaa.
Lähes yhtäaikaa Aarnin kanssa syntyivät Pikku Kakkosen tilaamat äänitarinat, Rauhoittavia tarinoita tuntureilta.
Olen saanut palautetta, että tarinoissa on lämpöä, valoa ja rakkautta. Toivo ja Aarni ne sinne toivat – ja kaikki rakkaat lapset, joita olen saanut ja saan hoitaa tai kohdata muuten.
Katsokaa lasten silmiä. Niissä ON tähtiä! Jos mikään ei ole rikkonut, lasten silmistä voi lukea valoisia tarinoita, rauhaa. Luottamusta. Iloa.
Vielä mummelista. Se on arvonimeni, vaikka käy se mummokin.
Lapsuudesta muistan laulun:
”Ain kotiin mä jään elän mummelin keittiössä…”
Haluaisin olla laulun mummeli, jonka luona lapsi voi jutella.
”Siell istun mä vaan ja katson, kun mummeli keittää. Siell olla mä saan ja jutella päivät pitkät. Sinne mä illoin aina puikahdan. Kun mull on nälkä niin parhaat herkut mummeli laittaa…”
Että minulla olisi aikaa. Sitä toivon. Aarnille, Toivolle, lapsille. Ja sitten tämä mummeli puikahtaisi välillä mehtään, putoukselle, Kaihuanvaaran poluille ja vaikka tunturiin. Hengittelemään ihtekseen. Sillä kokemuksesta toki tiedän, että sitäkin tarvin ja että tähtisilmälapset ovat myös pieniä, kerkeäväisiä vintiöitä.
Sieltä tuulten kainalosta, mäntypuiden halauksista ja utusoiden lauleloista toisin poikasille terveisiä. Tallelle illan tarinoihin.