Mikä minun?

Pitkä työura kotiäitinä, arjenharmaa, lämmin villatakki harteilla. 

 

Kuljeksiva kirjoittaja, joka puhuu metsää, puuta ja heinää. Laittaa palan sydäntään kaikkeen siihen luovaan, mitä tekee. 

 

Satutaiteilija. Työkseen tunteellinen ammattiajattelija. Eksyksissä kaikesta, mikä on uraoleellista, mainetärkeää, menestyskeskeistä. 

Lasten keskellä. Aitiopaikalla kuulemassa elämän syvimpiä ääniä: olet-rakas-äitiä, lapsen unihengitystä, ensiaskeleen riemua ja vihervarpusen talvivihellystä kotikoivikossa. 

 

Täällä pohjoisessakin on osaavia tekijöitä. Tarttuvat toimeen, toteuttavat taidolla ja sinnillä – ja sydämellä. Se on iloa! 

 

Ei pidä verrata, vaan elää omaansa. Silti kun mietin, mistä murentaisin leipää ja lämmintä perheelle, ymmärrän etten ehkä ole riittävän riittävä näin. Kirjoittaja, satutaiteilija, ääni tarinalle. Äiti. Pitäisi olla enemmän jotain. 

 

Muistan kirjoittamisen kautta tutuksi tullutta pohjoisen naista, jolle metsä oli koti. Luen hänen runojaan, samaistun metsäkieleen, lasten valoon ja siihen, että kirjoittaminen on hengittämistä. 

Monta hyvää ja syvää runoa jäi kirjottamatta. Sairaus vei lasten äidin, puolison, runoilijan. Muistojälki on kaunis. 

 

Hänen runoissaan viipyillen kirjoitin omani, pastissin, kun mietin ammattiminua. Ja sitten ilman ammattia, elämän paljasjalkaisuutta. Mikä on jälki, jonka jätän? Mistä minut muistetaan jonkin aikaa joskus. 

 

    Kun Lapin nainen tarvii kirjahyllyn, se menee mehtään

                            kaataa puut ja tekee sen, sole ko tehä

nauru kiipeää silmiini, saa minut itkemään

ja sinut, se on sama asia tietenkin

itku ja nauru 

 

kirjoittajan tie on yksin kuljettava

tunturissa, soisella rannalla,

ulkopuolinen siellä, missä kädet kyynärpäitä myöten ruistaikinassa ovat aina enemmän

kuin kynä piirtämässä sanoja,

jotka riisutaan tavu kerrallaan 

 

pisara tipahtaa sammaleelle, vihreä on niin lempeä 

 

           voi joskus kirjoittaa idylliä

                                  ei ole pakko säröillä 

 

hymyilen äänettömästi

kumarran oksien ali, kumarran metsälle

silloin, kun jäkälikköön ei jää jälkiä saappaistani

ei kuusen alle, ei soiselle rannalle

            sanojen jäljet jäävät

            toivon lauha sini ja luottamus.